Lähetysopas

Jeesus on ehdottoman ylivertainen uskonnollisten ja muiden johtajien keskelläsekä lopulta koko universumissa. Hän on kaikki muut poissulkeva ja kuitenkinkaikille kuuluva. Kutsumuksensa mukaisesti hän jättää ”ne yhdeksänkymmentä-yhdeksän” ja lähtee etsimään sitä yhtä eksynyttä (Matt. 18:12). Haluamme kulkeaJeesuksen askelissa ja etsiä eksyneitä. Meille ei ole annettu avuksi muuta kuin Jeesus Kristus. Hän on perustus, jonkavaraan saamme elämämme rakentaa. Hänen kärsimisensä syntiemme tähden an-taa kestävän rauhan. Hänen nimensä avuksi huutaminen on kaikkein turvallisinta.Hänen katselemisensa on kaikkein suloisinta. Ilman häntä meillä ei ole mitään.Toivomme voivamme sydämestämme sanoa Paavalin tavoin: ”Herrani KristuksenJeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu” (Fil. 3:8) ja”minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto” (Fil. 1:21). “Sydäntäni hallitsee yksi ainoa opinkohta, usko Kristukseen. Siitä, sen kaut-ta ja takaisin siihen virtaa yötä päivää kaikki teologinen ajatteluni. Silti koenymmärtäneeni tuosta niin korkeasta, laajasta ja syvästä viisaudesta ainoastaan joi-takin heikkoja, vaivaisia alkeita, kuin sirpaleita” (Martti Luther).5.2 Kolmiykseinen JumalaOpetus Jumalan kolmiykseydestä on kristillisen uskon keskeisin totuus ja uskom-me suuri salaisuus. Se on kaiken muun Jumala-uskomme perusta. Jos tässä pe-rusasiassa hairahdumme, joudumme kaikessa muussakin harhaan. Se on nimen-omaan ratkaisevan tärkeä pelastumisemme kannalta. Jumalan kolmiykseys ei ole jokin teoria, vaan juuri siinä kohtaamme itse Juma-lan täyteyden ja todellisuuden. Jumala pelastaa meidät vain Jeesuksen kärsimisen,kuoleman ja ylösnousemisen kautta, ja tämä tulee todelliseksi elämässämme ai-noastaan Pyhän Hengen vaikutuksesta. Jumala on yksi, ja siitä uskosta jokainen kristitty pitää ehdottomasti kiinni(5. Moos. 6:4; Room. 3:30; 1. Kor. 8:4). Raamattu opettaa Jumalan kolmiykseyt-tä, sillä Jumalaa kutsutaan Isäksi, Pojaksi ja Pyhäksi Hengeksi (Matt. 28:19; 2. Kor.13:13; 1.  Piet. 1:2). Opetus kolmiykseisyydestä ei perustu niinkään yksittäisiinjakeisiin kuin Raamatun opetuksen koko täyteyteen. Ilman Raamatun selvääopetusta ei kukaan olisi voinut keksiä kolmiykseyttä Jumala-uskomme ytimeksi. Kolmiykseysuskon ulkopuolella ei ole mitään kristillistä Jumala-uskoa. Alku-vuosisatojen aikana kasteopetuksessa ja harhaoppeja torjuttaessa kirkko kiteyttiOPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 51

oppinsa uskontunnustuksiin; kaikki kolme vanhan kirkon uskontunnusta perus- tuu Jumalan kolmiykseyteen. Vanhin, Apostolinen uskontunnustus, muodostuu kolmesta osasta: Minä uskon Isään (luominen), Poikaan (lunastus) ja Pyhään Henkeen (pyhitys). Maailma on luotu ja lunastettu kolmiykseisen Jumalan ylitsevuotavan ja ulos- päin suuntautuvan rakkauden tähden. “Niin on Jumala maailmaa rakastanut” (Joh. 3:16). Rakkautta täynnä oleva Kolmiykseys kutsuu ja haluaa sulkea meidät syliinsä. Yksin Jeesus vie meidät Isän luokse, ja yksin Pyhä Henki tekee meille läheiseksi ja rakkaaksi Isän ja Pojan. Jumalan toiminnassa ihminen kohtaa aina nimenomaan jakamattoman, yhden ja kolmiykseisen Jumalan. Pelastushistorian vaiheissa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen asema ja tehtävä painottuvat eri tavoin ja kuitenkin niin, että kaikki kolme persoonaa ovat yhdessä koko ajan toimimassa. Siksi ei ole hyvä puhua, että ensin oli Isän, sitten Pojan ja vasta sen jälkeen Pyhän Hengen aika. Aina on ollut ja tulee olemaan kolmiykseisen Jumalan aika. Jumalan kolmen persoonan välinen ikuinen rakkaus ja kunnioitus säilyttävät sekä Jumalan täydellisen ykseyden että Jumalan kolmen persoonan välisen erillisyyden. Väite, että Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä tulee kustakin puhua ja opettaa yhtä paljon, on hyvästä tarkoituksestaan huolimatta mahdottomuus (Joh. 14:6-7). Tällainen ajattelu nimittäin ohittaa sen luovuttamattoman totuuden, että Jumalan kaiken työn ymmärtämisen ja pelastuksen avain on Kristus, ei Luoja itse eikä Pyhä Henki. Kristus ja ristin sovitus avaavat uskon todellisuuden ja luovat lähetyksen, jota ei ole, ellei ole Jeesusta, ristiä ja ylösnousemusta (2. Kor. 5: 18–21; 1. Kor. 15: 1–4). Jos Isälle Jumalalle (Luojalle) ja Pyhälle Hengelle halutaan antaa ilmoituk- sen mukainen paikka, on lähdettävä liikkeelle nimenomaan Kristuksesta! Hän on ainoa avain kolminaisuususkoon. Kun Kristus korottuu, korottuvat Isä ja Pyhä Henki. Kolmiykseisen Jumalan tulee olla kunnioituksemme, palvontamme ja ylis- tyksemme kohteena. Me vaikenemme, kumarrumme maahan ja kiitämme mie- tiskellessämme Jumalan ilmoitusta Kolmiykseydestä. Me palvomme Isää Pojan kautta Pyhän Hengen innostamana. Perimmäinen todellisuus ja totuus on Jumala samanaikaisesti kolmena ja yhtenä. Juuri Jumalan kolmiykseydessä avautuu kristi- tylle kaiken selitys, alkuperä, tarkoitus ja päämäärä.52 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

5.3 Ihminen Jumalan kuvana ja langenneenaRaamatun ensimmäinen perustava totuus ihmisestä on, että ihminen on persoo-nallisen Jumalan luoma ja että Jumala on luonut hänet omaksi kuvakseen. “Sinäolet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut” (Ps.139:13). “Minä uskon, että Jumala on minut ja kaikki olennot luonut, antanutminulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit, jaettä hän nämä pitää vielä voimassa – – ja että hän tekee tämän kaiken sulasta isäl-lisestä, jumalallisesta hyvyydestään” (Tunnustuskirjat). Jumalan kuvana oleminentarkoittaa sitä, että ihminen on ainoa olento maailmassa, joka voi kuulla Jumalanäänen, turvautua häneen, rakastaa ja palvella häntä. Jumalan luomana jokainen ihminen on riippumatta hänen uskostaan tai epä-uskostaan, kansallisuudestaan, kielestään, rodustaan, varallisuudestaan tai mistäänmuusta seikasta Jumalan täydellisen ja varauksettoman rakkauden kohde. Jumalarakastaa luomiaan ihmisiä ja haluaa pitää huolta heistä. Toinen perustava totuus ihmisestä ja samalla kristillisen uskon suurimpia louk-kauksen aiheita on opetus jokaisen ihmisen syntisyydestä. Raamatun mukaan”kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:21). ”Petol-linen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee? Minä,Herra, tutkin sydämet, tiedän salaisimmatkin ajatukset” (Jer. 17:9–10). ”Syntinenolin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun” (Ps. 51:7). Synti on ihmisessä Jumalaa vihaava ja vastustava taipumus. Se perustuu ihmisenitsekkyyteen ja ylpeyteen. Syntiinlankeemuksen seurauksena jokaisessa ihmisessävaikuttaa tämä tahto, jota on kristillisessä perinteessä kutsuttu peri- tai perussyn-niksi. ”Ihmisessä on menetetyn Jumalan kuvan tilalla syvä paha kauhea, pohja-ton, tutkimaton ja sanoin kuvaamaton koko luonnon ja sen kaikkien kykyjenturmellus; erityisesti tämä koskee sielun korkeimpia ja etevimpiä voimia, jotkavaikuttavat älyssä, sydämessä ja tahdossa. Perisynti on ihmisen luonnon ja kaikkienkykyjen, varsinkin parhaimpien, tärkeimpien – ymmärryksen, sydämen ja tahdonpiiriin kuuluvien – sielullisten kykyjen syvää, ilkeää, kammottavaa, pohjatonta,tutkimatonta ja sanoin selittämätöntä turmelusta” (Tunnustuskirjat). Tästä ihmi-sen sisäisestä turmeluksesta seuraavat erilaiset ajatusten, sanojen ja tekojen synnit. Muut uskonnot, ideologiat ja länsimaita hallitseva yleinen mielipide ovat juur-ruttaneet ihmisiin varmuuden siitä, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä tai neut-raali ja kykenee heikkoudestaan huolimatta tekemään hyvää. Tällaista näkemystäedustaa englantilaisen ateistifilosofin väite: “Nyt ihminen tarvitsee pelastuakseenOPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 53

vain yhtä: ilolle avointa sydäntä. Hänen täytyy nostaa silmänsä ja sanoa: Minä en ole kurja syntinen.” Perisyntiä ja yksittäisiä syntitekoja ei voi kuitenkaan selittää pois tai ymmär- tää kevyesti. Niiden seurauksena on monenlaista ihmiselämän rikkinäisyyttä sekä ennen kaikkea ikuinen kadotus kuoleman jälkeen (Gal. 6:8; Room. 6:23; Ilm. 20:15). Siksi lähetystyön keskeisin tehtävä on julistaa evankeliumia eri tavoin, jotta mahdollisimman moni uskoisi Jeesukseen, tulisi kastetuksi ja pääsisi kerran ikuiseen elämään (Mark. 16:15, 16). 5.4 Sovitus on avannut tien Jumalan yhteyteen Ihmisen todellinen hätätila Jumalan edessä on hänen sydämensä syntiturmelus, sen tuoma syyllisyys ja ikuinen kadotus. Jumalan vastaus tähän on hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen lähettäminen ihmiseksi, hänen ristiinnaulitsemisensa, kuole- mansa ja ylösnousemisensa meidän syntiemme ja syyllisyytemme tähden. ”Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden” (Room. 4:25). Jeesuksen Kristuksen so- vituskuolema ristillä on maailmanhistorian ja kosmisen historian keskipiste. Se on takanapäin, mutta ristin vaikutukset ovat voimassa nyt ja aina. Raamatun perusteella uskomme, että ainoa mahdollisuutemme pelastua ja pääs- tä ikuiseen elämään on Jeesuksessa, hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan. Meillä ei ole muuta turvaa tuomiolla kuin se, että ”Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen.” ”Meidän rikkomuksemme olivat hänet lävis- täneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha” (Jes. 53:6, 5.). Sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta on aina sanoma sovituksesta. Jumala oli ristiinnaulitussa Kristuksessa, teki hänet meidän tähtemme synniksi ja sovitti mei- dät itsensä kanssa (2. Kor. 5:18,19,21 KR 38). Jumala on tehnyt Kristuksen veri- sen ristin syntien sovituksen paikaksi ja sinne saamme uskoen tulla (Room. 3:25). Sovitus oli mahdollinen vain siksi, että Jeesus oli sekä Jumala että ihminen sa- massa persoonassa. Tehtävä oli ainutlaatuinen, ja niin oli tehtävän suorittajakin. Sovituksessa on syvimmältään kysymys Isän ja Pojan keskinäisestä suhteesta, ja se jää ihmisille salaisuudeksi. Vain Pyhä Henki voi tämän tosiasian kirkastaa ja tuoda henkilökohtaiseksi.54 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

Kun lähetystyöntekijä Paavali kuvaili oman julistuksensa ydintä galatalai-sille, hän sanoi asettaneensa heidän silmiensä eteen aivan avoimesti JeesuksenKristuksen ristiinnaulittuna (Gal. 3:1). Korinttilaisille hän jopa sanoi, ettei halun-nut tietää heidän luonaan mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta ja hänestänimenomaan ristiinnaulittuna (1. Kor. 2:2). Yhä edelleen meidän tulee uskossammesyventyä ristiinnaulittuun ja verensä syntiemme tähden vuodattaneeseenJeesukseen (Hepr. 9:22).5.5 Kääntymisen välttämättömyysJeesus aloitti julkisen toimintansa julistamalla: ”Kääntykää ja uskokaa hyvä sano-ma” (Mark 1:15). Lähetysjärjestömme keskeisenä tehtävänä on julistaa evankeliu-mia Jeesuksesta sekä työalueilla että kotimaassa niin, että perisynnin turmelematja kadotukseen kulkevat ihmiset kääntyvät, tulevat uskoon ja saavat syntinsä an-teeksi. Julistuksessa tulee vedota ihmisen tahtoon ja kehottaa häntä kääntymäänpois synneistä luottaen siihen, että Jumala vaikuttaa kääntymisen ja antaa uskonomalla, salatulla tavallaan (Ap. t. 2:38; 11:18; Fil. 2:12, 13). Kaikkia ihmisiä on kehotettava, kuten Vapahtajamme teki: “Menkää sisään ah-taasta portista” (Matt. 7:13). Kun joku ottaa vastaan kehotuksen ja astuu sisäänJeesus-portista, hän tajuaa todeksi Vapahtajan sanat: “Ette te valinneet minua,vaan minä valitsin teidät” (Joh. 15:16). Opetuksessa tulee korostaa sekä ihmisenvastuuta että Jumalan yksinvaikuttavuutta pelastuksen asiassa. Kadotukseen jou-tumisesta ihminen voi syyttää vain itseään, taivaaseen pääsemisestä hän kiittää ai-noastaan kaikkivaltiasta ja armollista Jumalaa. Tehtävämme on suunnata evankeliumin kutsu kaikille – erityisesti kristillisestäuskosta tietämättömille ja uskosta osattomille. Evankeliumin sisältö tulee selkeästiesille 1. Kor. 15: 1–5:ssa, jossa kerrotaan Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnou-semuksesta. Evankelimin kutsu on tämä: Jumala rakastaa sinua ja on sovittanutsyntisi Jeesuksen kuolemassa. Käänny ja usko, että Jumala Jeesuksen tähden antaasyntisi anteeksi. “Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu” , “uskosyntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room. 10:13, 17). Evankeliumin kutsuun vastaaminen on Jeesuksen luokse tulemista ja tar-koittaa sitä, “että kävelemme hänen luokseen harkitusti ja uskomme ja luotammehäneen niin, että hänestä tulee uskomme varsinainen sisältö” (Per Wallendorff).OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 55

5.6 Jumalattoman vanhurskauttaminen Sanontaan ”jumalattoman vanhurskauttaminen” (Room. 4:5) voimme kiteyttää radikaalisti kristillisen pelastussanoman ytimen uskonvanhurskaudesta. Sana van- hurskauttaa korostaa sitä, että Raamattu käyttää oikeudenkäyntiin liittyvää sanas- toa kuvatessaan ihmisen pelastumista. Ihminen on Jumalan oikeusistuimen edessä. Hän on siinä Jumalan lain ja Saatanan syyttämänä eikä kykene millään puolusta- maan omaa syntisyyttään ja jumalattomuuttaan. Vanhurskauttamisessa tapahtuu jotakin yllättävää: Jumala julistaa tämän syntisen ja jumalattoman ihmisen vapaak- si syyllisyydestä ja tuomiosta. Näin ihminen saa omakseen vanhurskauden. Hänet puetaan lahjavanhurskauden vaatteeseen. Vanhurskaaksi julistamisen perusteena on se, että Jumalan Poika on kärsinyt ris- tillä kaikkien ihmisten syntien sovitukseksi (1. Joh. 2:2). Tämä lahja tulee ihmiselle henkilökohtaiseksi omaisuudeksi, kun hän kääntyy Kristuksen puoleen ja uskoo siihen, että Jumala Jeesuksen tähden antaa synnit anteeksi. Vanhurskauttaminen on siis mitä merkillisin asia, sillä Jumalan edessä seisova ihminen ei itse asiassa ole mitenkään vanhurskas. Jeesusta lukuun ottamatta ei yksikään ihminen vielä ole ollut Jumalan edessä puhdas ja synnitön. Jos lisäksi muistamme, että meidän Jumalamme on pyhä ja vihaa syntiä eikä voi sietää pie- nintäkään syntiä lähellään, silloin on todellakin mitä merkillisin asia, että Juma- la langettaa vanhurskauttamistuomion ihmiselle. Room. 4:5 kärjistää asian vielä äärimmilleen sanoessaan, että Jumala ”vanhurskauttaa jumalattoman”. Jumala siis julistaa, että jumalaton on hänen silmissään vanhurskas. Vanhurskauttamisessa ihmisen syntinen olemus tuomitaan kuolemaan. Ihminen saa lahjana omakseen Kristuksen vanhurskauden ja uuden, iankaikkisen elämän ja uudestisyntyy Pyhän Hengen vaikutuksesta Jumalan yhteyteen. ”Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus ei ole mitään muuta kuin syntien ar- mollinen sovitus eli anteeksiantamus, joka lahjoitetaan sulasta armosta, pelkästään välimiehemme Kristuksen ansion perusteella, ja joka otetaan vastaan yksistään uskomalla evankeliumin sisältämä lupaus. Jumalan edessä vanhurskauttaessaan usko ei siis luota katumukseen, ei rakkauteen eikä mihinkään muihin hyveisiin. Se luottaa yksin Kristukseen, erityisesti hänen täydelliseen kuuliaisuuteensa, siihen että hän on kuuliaisena täyttänyt lain puolestamme. Kristuksen kuuliaisuus lue- taan uskoville vanhurskaudeksi” (Tunnustuskirjat). “Kristuksen rakkaus tuo meitä lähelle syntiemme anteeksiantamusta. Se julis- tetaan meille vanhurskaustuomiolla Jumalan edessä joka hetki, kun me syntisinä56 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

ja heikkoina tunnustamme viheliäisyytemme ja pyydämme, että Jumala Jeesuk-sen tähden antaisi kaikki syntimme anteeksi olemustamme myöten ja synnyttäisioikean uskon sydämeen sekä pukisi päällemme Kristuksen lahjavanhurskaudenpyhitykseksi, viisaudeksi ja lunastukseksi. Tämän vanhurskauttamistuomion tuomeille Raamatun sana Pyhän Hengen kautta omaisuudeksemme ja iloksemme”(Per Wallendorff).5.7 Kristus meidän pyhityksemmeKristukseen uskoessamme olemme pyhiä Kristuksessa, emme vaelluksemmetäydellisyyden, vaan Kristuksen tähden. Jumala on antanut Kristuksen meil-le pyhitykseksi (1. Kor. 1:30). Hänet luetaan ja katsotaan meille Jumalan edessäkelpaavaksi pyhyydeksi ja vanhurskaudeksi (Room. 4: 6–8). Vaikka lihan eli tur-meltuneen luonnon näkökulmasta olemmekin syntisiä, uskossa Kristukseen olem-me vanhurskaita, uudestisyntyneitä ja pyhiä. Jumalan lapsi on samaan aikaan sekävanhurskas että syntinen. Kristitty on Jumalalle kelpaava ja vanhurskas, koska hän uskoo Kristukseen jaon kätketty Kristuksen vereen ja vanhurskauteen. Samaan aikaan syntisyys kui-tenkin heittää varjonsa kristityn parhaimpiinkin tekoihin. Usko Kristukseen ei oleuudestisynnyttänyt häntä niin, että hänestä olisi tullut täysin uusi, hyvä ja Kristuk-sen kaltainen ihminen, jonka elämästä kaikki vanha olisi kadonnut. Synnin turme-lus poistuu vasta ikuisessa elämässä. ”Perisynti on meissä synnynnäinen ja sitä voikyllä hillitä, mutta sitä ei saa kitketyksi pois juurineen, ennen kuin vasta ruumiilli-sessa kuolemassa, joka onkin siitä syystä hyödyllinen ja toivottava” (Luther). Siksiuskovan on Jeesuksen opetuksen mukaisesti jatkuvasti rukoiltava: ”Anna meillemeidän syntimme anteeksi” (Luuk. 11:4). Tällä ei tarkoiteta niitä syntejä, jotkaJumala on jo antanut anteeksi, vaan syntejä, jotka ovat rukoilijan sydämessä paha-na himona ja arkielämässä pahoina sanoina, tekoina ja ajatuksina. Uskovassa riehuva lakkaamaton sisällissota on elävän uskon tärkeä tuntomerkki.Meissä asuva liha, eli turmeltunut luonto, vastustaa meissä asuvaa Pyhää Henkeä.”Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan,ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte” (Gal. 5:17). ”Kristittyjen oikea parannus jatkuukuolemaan saakka, sillä se taistelee lihassa jäljellä olevaa syntiä vastaan koko elä-män ajan.” (Tunnustuskirjat). Emme siis saa jäädä synteihimme, vaikka olemmeOPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 57

jatkuvasti syntisiä – siinä pysyvä ristiriita. Synnit saa uudelleen ja uudelleen tun- nustaa Vapahtajalle ja pyytää niitä anteeksi. Tähän liittyy suurenmoinen lupaus: ”Jeesuksen veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä” (1. Joh. 1:7, 9). Kristityssä asuvan synnin vuoksi evankeliumi pitää saada kuulla yhä uudestaan. Yksikään kristitty ei voi eikä saa koskaan sanoa, etten enää tarvitse evankeliumia, nyt voin keskittyä työhön, palveluun, elämänvanhurskauteni kuntoon saattami- seen, rakkauteen ja pyhitykseen. Näitäkin asioita tulee ajatella ja toteuttaa, koska se on oikein. Tämän kaiken keskellä tarvitaan edelleen julistusta synnistä ja armosta, siis sekä lakia että evankeliumia. Niin kuin tätä julistusta tarvittiin uskonelämän alkuaikoina, niin sitä tarvitaan koko elämän ajan. Siksi siunauksen varsinainen lähde kristityn elämässä on evankeliumi, josta käsin hengellinen hedelmä voi kasvaa. Vaikka uskova on jo nyt pelastettu, hän ei ole vielä perillä taivaassa. Hän on matkalla ja voi jopa menettää uskonsa Kristukseen. Uskonkilvoituksen tärkein asia on säilyttää usko Kristukseen elämän viimeiseen hetkeen asti. ”Olen kilpaillut hy- vän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni” (2. Tim. 4:7). ”Säilytä sinä oma uskosi Jumalan edessä” (Room. 14:22). Usko voi olla vahva tai heikko, se voi etsiä ja omistaa ja etsiessäänkin omistaa. Se voi olla syvää tai pinnallista, iloista tai alakuloista. Joka tapauksessa se on puutteenalaista ja keskeneräistä, niin kuin pyhityskin, ja vanhurskautetun aina alussa oleva uudistuminen. Usko merkitsee pikemminkin kaiken vastaanottamista Jumalalta kuin itsensä Jumalalle antamista ja enemmän halajamista kuin omistamista. ”Yhteenkasvaminen” (Room. 6:5 KR 38) Jeesuksen kanssa, eli olemisemme Kristuksessa, on samaa kuin se, että Jeesus on vierellämme ja kanssamme joka päivä. Hän on Paimeneni, jonka lähellä saan elää ja joka äänellään haluaa halli- ta minua. Lammas ei kuitenkaan koskaan sulaudu yhdeksi Paimenen kanssa, ei edes silloin, kun Paimen kantaa käsivarrellaan. Yhteys häneen on läheisyyttä, vie- rellä olemista, keskustelua Herran kanssa ja kaiken jakamista, mutta myös sitä, että jatkuvasti uskova huomaa vastustavansa Herraa. Yhteys Jeesukseen on aina persoonallista yhteyttä. Jumala pitää yllä uskoamme armonvälineiden kautta. Raamatun sana on pe- rustava armonväline. Kasteessa Herra ottaa meidät lapsikseen, kuullun ja luetun Sanan kautta hän synnyttää meissä uskon sekä ylläpitää sitä, ja ehtoollisella hän antaa meille yhä uudelleen armonsa ja anteeksiantamuksensa. Siksi ensimmäisen sukupolven kristittyjen esimerkin mukaan meille elintärkeitä asioita ovat aposto- lien opetuksen kuunteleminen, keskinäinen yhteys, ehtoollisen vietto ja yhdessä rukoileminen (Ap. t. 2:42).58 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

Jeesus haluaa, että häneen uskovat tekevät arjessaan hyviä tekoja ja kantavatvastuuta lähetystyöstä (Ef. 2: 10; Matt. 28:18–20). Se kuuluu arkiseen uskonelä-mään. Jeesus itse on tässä meille suurenmoinen esikuva, sillä hän tuli ihmiseksipalvelemaan meitä. Usein huomaamme epäonnistuvamme lähimmäisen palvele-misessa ja lähetysvastuun kantamisessa, mutta siitä huolimatta jatkamme uskolli-sesti palvelua ja esirukousta kykyjemme mukaan.5.8 Ristin tiellä Jeesuksen askelissaJumala käyttää ahdistuksia ja kärsimyksiä välikappaleinaan rakentaessaan seura-kuntaansa maan päällä. Jeesuksen ihmiseksi tulemiseen kuului kärsimys ristillä.Samoin jokaisen hänen seuraajansa elämään kuuluu ahdistus ja kärsimys sekäniiden muodostama risti. Jeesus sanoi omilleen: ”Maailmassa teillä on ahdistus”(Joh. 16:33 KR 38). “Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköönitsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoopelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen minun tähteni kadottaa, on senpelastava” (Luuk. 9:23–24). Jumalan Henki kuljettaa Jeesuksen seuraajia ristinkaitaa tietä. Joidenkin kohdalla se merkitsee jopa surmatuksi tulemista uskonsatähden. Sairaudet, nöyryytykset, epäonnistumiset ja yksinjäämisen kokemuksetovat niitä monia ahdistuksia, joiden kautta meidän on mentävä sisälle Jumalanvaltakuntaan (Ap. t. 14:22). Niiden tarkoituksena on johdattaa meitä Kristuk-sen luokse, pitää hänen luonaan ja kasvattaa meissä kestävää hedelmää. KaikkiKristukseen uskovan kärsimykset ovat kärsimystä Kristuksen ruumiin hyväksi(Kol. 1:24, 2. Kor 12:7–10). Kristuksen ruumiin jäseninä uskovat ovat kutsutut kantamaan myös toistenuskovien taakkoja ja kärsimyksiä, sillä ”jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muut-kin jäsenet” (1. Kor. 12:26). Meidän tehtävämme on kantaa työalueiden uskovienahdistuksia ja vaikeuksia esirukouksin Jumalan eteen ja toimia mahdollisuuksienmukaan heidän kärsimyksiensä lievittämiseksi. Vapahtajamme ristin salaisuus on kaiken lohdutuksen lähde. Kärsimyksenkeskellä risti ja armo tuntuvat usein etäisiltä ja jopa merkityksettömiltä. Tuska jaahdistus pyrkivät sumentamaan kaiken, myös hengellisen ymmärryksen ja näkö-kyvyn. Pilvi, joka saattaa täysin peittää Jumalan ihmisen uskon katseelta, on liianpaksu nähdäksemme valoa ja toivoa. Lohdutus on kuitenkin aina olemassa, koskaOPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 59

Jeesuksen risti on. Kristitty ei silti saa aina koettavalla tavalla ammennetuksi ris- tiin kätketystä lohdutuksesta. Joskus Jumala ei näytä rukouksiin vastaavan millään tavalla. Meidän ei tule kuitenkaan vaatia Jumalalta vapautusta kärsimyksistä ja ahdistuksista, vaan suostua ja opetella kärsimään Kristuksen kanssa ja luottaa sii- hen, että hän on vierellämme syvimmänkin pimeyden ja ahdistuksen keskellä. Per Wallendorff kirjoittaa: “Olen itse sitä mieltä, että ihminen, joka kymmenien vuosien ajan sairastaa ja kuitenkin säilyttää jatkuvasti läheisen yhteyden Jeesuk- seen, on meille suurempi todistus kuin ne, jotka parantuvat yhdessä hetkessä. Jee- sus on antanut joitakin tällaisia ihmiskohtaloita todistukseksi meille terveille ja hyvin itsekkäille ihmisille. He ovat meille ilmoitus Jeesuksesta ja hänen ilostaan, jota mikään ei voi murtaa”. Jos suostumme kärsimään yhdessä Kristuksen kanssa, me pääsemme myös ker- ran osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän (Room. 8:17). Kirkastuminen ja rie- mu tulevat vasta iankaikkisuudessa rajan toisella puolella. Nyt joudumme usein kylvämään kyynelin, siellä korjataan riemuiten ja kaikki kyyneleemme pyyhitään pois (Ps. 126:5, Ilm. 7:17). 5.9 Jeesuksen paluu ja maailmanloppu Elämä on lyhyt, ja oma aikamme on pian lopussa. Elämme joka hetki vain as- keleen päässä iankaikkisuudesta (1. Sam. 20:3). ”Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista” (Matt. 24:44). Emme tiedä tu- leeko Kristus toisen kerran juuri meidän elinaikanamme, mutta sen tiedämme, että ”jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle” (Hepr. 9:27). Kristuksen tulemusta seuraavalla tilinteolla häneen uskovat saavat omis- taa heille varatun iankaikkisen elämän ja epäuskoiset tuomitaan iankaikkiseen rangaistukseen (Matt. 25:46). Juutalaisia, Israelia ja maailman kansoja koskevat merkit osoittavat, että elämme lopun aikaa ja Kristuksen tuleminen on lähellä. Näitä merkkejä ei ole kuitenkaan helppo tulkita ja tulkinnat lopunajoista ovat hyvin erilaisia. Eri tulkinnat näistä kysymyksistä, kuten uskovien ylöstempaamisesta ja tuhatvuotisesta valtakunnasta, eivät saisi rikkoa uskovien välejä. Odottaessamme Kristuksen tulemista pyrimme siihen, että pelastuksen evan- keliumi tulisi saarnatuksi kaikessa maailmassa. Lähetysjärjestöllämme on alusta60 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

alkaen ollut erityisen tärkeänä sananpalvelun kohteena juutalaiset: ”Ensin juutalai-sille” (Room. 1:16). Kun evankeliumi on julistettu kaikille kansoille todistukseksi,sitten tulee loppu (Matt. 24:14). Lähetys on Kristuksen ensimmäisen ja toisen tu-lemisen välillä tapahtuvaa Pyhän Hengen vaikuttamaa ihmisten toimintaa. Se onmeidän ihmisten tähden monin tavoin puutteellista, ja siksi siinä mukana olevattarvitsevat paljon anteeksiantamusta. Lähetys tähtää Jumalan valtakunnan lopulliseen ilmestymiseen. Kristuksen tu-leminen on todellinen vastaus köyhyyden, nälän, luonnon saastumisen, liikakan-soituksen, sodanuhan, terrorismin, rotuerottelun, nälän ja muiden yhteiskunnanongelmien keskellä kamppaileville ihmisille. Parasta, mitä voimme nyt tehdä, onpalvella lähimmäisiämme meille annetuilla mahdollisuuksilla ja samaan aikaantodistaa Kristuksesta siinä toivossa, että moni ottaisi hänet vastaan ja ”muista kan-soista koottava määrä” tulisi täyteen (Room. 11:25) ja siten olisimme joudutta-massa Kristuksen toista tulemista (vrt. 2. Piet. 2:13).5.10 Jumalan Sana uskomme synnyttäjänä ja vahvistajanaKohtaamme Jumalan luetussa ja julistetussa Raamatun sanassa, kasteen vedessäsekä ehtoollisen leivässä ja viinissä. “Jumalan kanssa ei päästä kosketuksiin eikähäntä voida käsittää muutoin kuin sanan kautta” (Tunnustuskirjat). Nimen-omaan sovituksen sanalla Jumala korjaa rikkoutuneen yhteyden ja liittää ihmisenitseensä. Persoonallisen Jumalan ilmoituksena Raamattu on sisäisesti johdonmukainenja yhtenäinen. Kaikkialla Raamatussa – sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa -kohtaamme saman Jumalan. Hyväksymme Raamatun luonnehdinnan itsestään jakertomistaan tapahtumista. Havaitut jännitteet jätämme avoimiksi ja suhtaudum-me niihin hyväntahtoisesti. Annamme erilaisten kuvausten samasta asiasta olla rin-nakkain täydentämässä toisiaan. Teemme eron Raamatun tekstien historiallisen jarunollisen aineksen välillä. Koko Raamattu on Jumalan ilmoitusta. Tällä ilmoitukselle on keskus: Kristusja pelastus hänessä. Meidän tulee keskittyä siihen kieltämättä Raamatun minkäänosan jumalallisuutta ja samanaikaista inhimillisyyttä. Kokonaisuus saa merkityk-sensä keskuksesta. Kaikki tekstit eivät ole yhtä lähellä Jeesusta eivätkä kaikki tekstitpuhukaan suoranaisesti Kristuksesta, mutta kaikkien tekstien paikka on kokonai-OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 61

suudessa, jonka hakuisuus on Kristus, ei kukaan eikä mikään muu. Raamatun tarkoitus on julistaa Kristusta, joka on ihmisten ainoa pelastaja. Kristus itse on tuon kirjan sanoissa läsnä paljon syvemmällä tavalla kuin kirjainten informaatio- na. Pyhä Henki puhuu ihmiselle tämän sanan kautta ja synnyttää uskon. Uskonelämässämme tarvitsemme jatkuvasti Raamattua henkilökohtaisena opastajanamme ja Kristus-todistuksemme lähteenä. Meidän tulee joka päivä viipyä Raamatun sanan äärellä ja kerrata sitä (Ap. t. 17:11). Siksi ”sinun tulee mietiskellä, se on: ei vain sydämessäsi, vaan myös ulkonaisesti tulee sinun suullista puhetta ja kirjassa olevaa kirjaimellista sanaa kerrata, vatvoa ja verrata, lukea ja uudelleen lukea, uutterasti tehden havaintoja ja pohtien, mitä Pyhä Henki sillä tarkoittaa. Ja varo kyllästymästä tai ajattelemasta, että riittää, kun olet sen kerran tai kahdesti lukenut, kuullut tai sanonut ja että ymmärrät kaiken pohjia myöten” (Luther). Keskeisin Raamatun ymmärtämisen avain on lain ja evankeliumin oikea suh- de. Raamatussa on kaksi keskenään jyrkässä ristiriidassa olevaa sanomaa ihmisen pelastumisesta. Lain mukaan ihminen pelastuu noudattamalla Jumalan käsky- jä täydellisesti. “Kirottu on jokainen, joka ei tee kaikkea, mitä lain kirja käskee” (Gal. 3:10). Kuitenkin Raamattu selvästi osoittaa, ettei yksikään ihminen pys- ty täyttämään Jumalan lain vaatimuksia (Room. 3:9,20). Ihminen pelastuu us- komalla evankeliumiin (1. Kor. 15:1–4; Joh. 3:16). Evankeliumi kertoo meille syntiemme tähden kuolleesta ja kuoleman voittaneesta Vapahtajasta, joka on lu- nastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta (Gal. 3:13). Evankeliumi on sellaista “saarnaa, joka ei näytä eikä anna mitään muuta kuin armoa ja anteeksiantamusta Kristuksessa” (Tunnustuskirjat). ”Laki on valo, joka valaisee ja ilmoittaa – ei Jumalan armoa eikä sitä van- hurskautta, jonka kautta saadaan iankaikkinen elämä ja autuus – vaan synnin, meidän kurjuutemme, kuoleman, Jumalan vihan ja tuomion. Evankeliumi on aivan toisenlainen valo, valo, joka valaisee, tekee eläväksi, lohduttaa ja nostaa pelästyneet sydämet. Sillä evankeliumi näyttää, miten Jumala on mahdottomalle ja kirotul- le syntiselle armollinen Kristuksen tähden, kun syntinen uskoo, että hän Kris- tuksen kuoleman kautta on lunastettu ja että Kristuksen voitto on lahjoittanut hänelle siunauksen, ts. armon, syntien anteeksiantamuksen, vanhurskauden ja iankaikkisen elämän” (Luther). Laki on vaatimusta, vaatimus on lakia, evankeliumi on lahjaa, lahja on evanke- liumia, missä muodossa nämä sitten esiintyvätkin. Tämä on lain ja evankeliumin eron ydinasia. Viimeinen sana on evankeliumilla, ei lailla. Vain evankeliumi on armonväline ja tuo pelastuksen.62 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

suositeltavaa kirjallisuuttaEvankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. SLEY-Kirjat 1990.LINDGREN, JUHANI: Ilon lähteellä. Ristin ystäviä ja vihollisia Filippiläiskirjeessä. Perussanoma2004.LINDGREN, JUHANI: Jumala ja jumalat. Perussanoma 200.LINDGREN, JUHANI: Seurakunta myrskyssä. Taistelu evankeliumin totuudestaToisessa korinttilaiskirjeessä. Perussanoma 1999.MÄKELÄ, RAIMO: Lex et evangelium in interpenetratione: Olav Valen-Sendstadin käsitys laista jaevankeliumista toisensa läpäisevinä. Perussanoma 2011.PELTOLA, OLAVI: Ainutlaatuinen evankeliumi. Galatalaiskirje kaikelle kansalle. Perussanoma 2001.PELTOLA, OLAVI: Kristus kaikki kaikessa. Evästä vuoden jokaiselle viikolle. Perussanoma 1990.PELTOLA, OLAVI: Löytöretki uskomme perusteisiin. Perussanoma 2001.PELTOLA, OLAVI: Löytöretki Uuteen testamenttiin. Perussanoma 2004.PELTOLA, OLAVI: Löytöretki Vanhaan testamenttiin, Perussanoma 1992.ROSENIUS, C.O.: Elämän leipää: tutkisteluja vuoden jokaiselle päivälle. Sley-kirjat 1980.ROSENIUS, C.O.: Isä meidän. Uusi tie 2010.ROSENIUS, C.O.: Tie rauhaan. Perussanoma 2009.ROSENIUS, C.O.: Roseniusta nykysuomeksi 1- 7. Sley-kirjat 1975–1977.VALEN-SENDSTAD, AXEL: Kristillinen dogmatiikka. Kustannus Oy Uusi Tie jaSuomen Raamattuopiston Kustannus Oy 1985.VALEN-SENDSTAD, OLAV: Ihminen kohtaa Jumalan. 1988.VALEN-SENDSTAD, OLAV: Pistin lihassa. Perussanoma 2001.VALEN-SENDSTAD, OLAV: Sovinto Jumalan kanssa. Perussanoma 2011.WALLENDORFF, PER: Taivasten valtakunnan salaisuus. Lähetysyhdistys Kylväjän julkaisu 1987.WISLÖFF, CARL FREDRIK: Minä tiedän keneen uskon. SLEY 1976.WISLÖFF, CARL FREDRIK: Elämänkoulu. Suomen Ev.lut. Kansanlähetys jaSuomen Raamattuopiston Säätiö 1988.WISLÖFF, CARL FREDRIK: Kaikki eivät pääse taivaaseen. Uusi tie 2005.OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 63

6 Jeesus vaikuttaa6.1 Jeesus maailmalle uskontunnustusten todistuksessa raimo mäkelä6.1.1 Jeesus on Herra“Kyrios Ieesuus Khristos!” Näin huudahtivat kreikan kielellä varhaisimmatkristityt (Room. 10:9; Fil 2:11; 1. Kor 8:6; 12:3). Se tarkoittaa: ’Jeesus on Messiasja Herra!’ Lausumalla tunnustettiin ensinnäkin, että Jeesus on se Jahve eli Herra, jokaon pyhien Kirjoitusten ja juutalaisten Jumala. Sanalla Kyrios oli käännettySeptuagintassa eli Vanhan testamentin kreikannoksessa Jumalan nimi Jahve, jokapohjautuu hänen lausumaansa ”Minä olen se, joka minä olen” (2. Moos. 3:14)ja jonka suomalaisena vastineena on perinteisesti ollut Herra. Toiseksi tämä huudahdus tunnusti, että Jeesus on pyhien Kirjoitusten lupaamaja juutalaisten odottama voideltu kuningasvapauttaja eli Messias (hepr. Masiah). Kolmanneksi lausuma oli vastalause tervehdykselle “Kyrios Kaisar!” (’Keisari onHerra!’). Kyrios (lat. dominus) ’herra’, ’valtias’ oli yksi Rooman keisarin arvoni-mistä. Hellenistisissä kuningaskunnissa Aleksanteri Suuren esimerkin mukai-sesti hallitsija tunnustettiin jumalaksi. Tämän tunnustamisesta tuli kansalaistenvelvollisuus, josta vain juutalaiset oli vapautettu. Niin kauan kuin kristityt miellet-tiin juutalaisiksi ja juutalaisen uskonnon harjoittajiksi – noin vuoteen 90 saakka –hekin olivat tämän erivapauden turvissa. Sen jälkeen heitä alettiin vainota.64 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

Keisarit saivat vähitellen yhdistelmäarvonimen dominus ac deus noster ’meidän her-ramme ja jumalamme’. Sen sijaan ympäriltään kristityt kuulivat huudon: “Anathema Ieesuus!” ’Jeesuso[lkoo]n kirottu!’ (1. Kor. 12:3). Izmirin paikalla sijainneen Smyrnan marttyy-ripiispa Polykarpos lausui joutuessaan roviolle vuonna 155: “Miten voisin kirotaKuninkaani, joka on minut pelastanut!”6.1.2 Tunnustus on todistamista uskossaKristillisen uskon ja kirkon alusta asti niihin on olennaisesti liittynyt todistajien(lat. testis) todistus (lat. testimonium) siitä, että he ovat kohdanneet uskon perustan,Jeesuksen, ja hänet välittävän tiedostamisperustan, Raamatun. Todistajien uskonsynnyttää profeettojen ja apostolien sana, Raamattu. Todistus eli tunnustus onuskon hedelmä yksittäisissä uskovissa ja seurakunnassa. Siten se on riippuvainenperustastaan. Näin tunnustus toisaalta on objektiivisesti alisteinen Raamatulle, joka onsen lähde eli ohjaava normi (lat. norma normans). Toisaalta tunnustus perustuuyksilöiden subjektiiviseen, eksistentiaaliseen uskonkokemuks­e­en tunnustuk-sen kohteesta ja sisällöstä. Tunnustus on luonteeltaan siis sekä yhteisöllinen, elikirkollinen, ja opillinen että yksilöllinen. Tunnustus ilmaisee sekä kirkon uskonykseyttä että yksittäisen kristityn henk­ ilökohtaista uskoa ja kuulumista kirkkoon. Tunnustus on Raamatun selitystä ja siitä johdettu normi (lat. norma normata).Se ei saa nousta Raamatun yläpuolelle eikä sen rinnallekaan. Se on yhä uudelleenkoeteltava Raamatulla. Näin kirkon kaikki traditio on Raamatun alapuolella. Tunnustukset osoittavat myös, mitkä puolet uskosta ovat niiden syntyaikaanolleet erityisen taistelun kohteina. Uskossa on sellaisiakin ulottuvuuksia, joitatunnustuksissa ei käsitellä perusteellisesti eikä kattavasti. ’Tunnustuksesta’ käytetään yleisesti paria kuvaavaa lainasanaa. Yksi onsymboli, joka tulee ’yhteen heittämistä’ tarkoittavasta kreikan sanasta ja merkitseemuun muassa ‘tunnistetta’, ’tunnusta’, ’tuntomerkkiä’ ja ’sopimusta’. Symboliikkaon ‘oppi tunnustuksista’. Uudessa testamentissa tunnustuksesta käytetään sanaahomologia ‘saman sanominen’, ’yhtäpitävyys’. Tunnustaja ”sanoo saman”kuin tunnustus. Toinen perussana on latinan ’yhdessä myöntämistä’ tarkoittavasta sanastajohdettu konf­ essio ’synnintunnustus’, ’uskontunnustus’, ’tunnustuskirja’, ’tunnus-OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 65

tuskunta’. Niinpä luterilainen päätunnustus vuodelta 1530 on Confessio Augus- tana, ‘Augsburgin tunnustus’. Confessor on uskon tunnustaja, joka ei ole kuollut marttyy­rina (kr. martys) eli veritodistajana. Konfessionalismi tarkoittaa oman tun- nustuksen (yli)korostamista. Tunnustukseen liittyy usko molemmissa perusmerkityksissään. Toisaalta usko on se, mikä/mitä/mihin uskotaan (objektiivisesti, kohteena, yleisesti, lat. fides quae creditur), toisaalta se, millä uskotaan (subjektiivisesti, henkilökohtaisesti, välineenä, lat. fides qua creditur). Latinan yksiköllistä teonsanaa credo ‘minä uskon’, jolla apostolinen uskontunnustus alkaa, käytetään usein tarkoittamaan sellaisenaan ‘uskontunnustusta’, ’minun uskoani’. 6.1.3 Tunnustuksella on monta motiivia Varhaiskirkon uskontunnustukset vastasivat moniin tarpeisiin niin kirkon omas- sa piirissä kuin sen suhtautumisessa ulkopuoliseen maailmaan, kun se julisti sil- le evankeliumia ja joutui sen vainoamaksi. Tunnustusten käyttämisellä on yhä samoja vaikuttimia ja tarkoituksia niin vanhassa kristikunnassa kuin työalueillakin lähetyskentillä. Tunnustus kiteyttää Tunnustus lausuu uskon tiiviisti, opin ja totuuden miniminä. Sen keskuksena on Jeesus Kristus ja/tai koko kolmiyhteinen Jumala niin uskoville kuin ulko- puoliselle maailmalle. ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika” (Matt. 16:16). ”Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa: ’Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudat- tiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista’.” (1. Kor. 15:3–8­­ ). ”Meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät” (1. Kor. 8:6). ”Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa.” (Ef. 4:4–5.) Ilm. 17:14 (myös 19:16): ”Karitsa on herrojen Herra ja kuninkaiden Kuningas.”66 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

Tunnustus lausutaan harhaoppia vastaanTunnustuksella lausutaan oikea usko harhaoppia, erityisesti gnostilaisuuttavastaan. Se käyttää Raamatun sanoja samassa merkityksessä kuin Raamattu.”Jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi, lihaan tulleeksi,on Jumalasta” (1. Joh. 4:2).Tunnustuksella pitäydytään uskoon vainoissaTartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu ja johon hyvällä tunnus-tuksella olet tunnustautunut monen todistajan edessä” (1. Tim. 6:12 KR 1938).Tunnustus velvoittaaKoska kirkko on omaksunut itselleen tunnustuksen, se velvoittaa sen palvelijoitaopissa ja elämässä. ”Koska meillä on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivai-den, Jeesus, Jumalan Poika, pysykäämme tässä tunnustuksessa” (Hepr. 4:14).Tunnustus on kasteopetustaKastettaville eli katekumeeneille lausuttiin ”totuuden/uskon sääntö”, jon-ka he uskoen omaksuivat. ”Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika”(Ap. t. 8:37).Uskontunnustus on jumalanpalveluksen olennainen osaMonet Uuden testamentin kirjeiden lausumat ovat ilmeisesti peräisin tällaises-ta vakiint­uneesta käytöstä, jos­sa niitä myös laulettiin hymneinä. ”KristuksellaJeesuksella oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiin­ni oikeudestaan ollaJumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmis-ten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuu-liainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanuthänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman.Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassakuin maan pääll­ä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalankunniaksi: ’Jeesus Kristus on Herra.’” (Fil. 2:5–11.) ”Me tunnustamme, että meidänuskomme pyhä salaisuus on suuri: se on hän, joka ilmestyi ihmisr­uumiissa, jokajulistettiin vanhurskaaksi [Pyhän] Hengen voimasta, jonka enkelit saivat nähdä, jos-ta saarnattiin kansoille, johon uskottiin maailmassa ja joka korotettiin kirkkauteen”(1. Tim. 3:16).OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 67

Tunnustuksella ylistetään Jumalaa Tunnustus auttaa ymmärtämään Tunnustus on arvokas apu teologian ymmärtämiseen sekä saarnaajan ja sielunhoitajan työhön. Varhain kehittyi myös kuvallinen symboli, kala, kreikan sana IKHTHYS, joka koostuu viiden sanan alkukirjaimista: IEESUUS KHRISTOS THEUU HYIOS SOOTEER ‘Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja’. Varhaiskirkon tunnustukset keskittyvät Kristukseen ja Kolmiykseyteen, us- konpuhdistuksen tunnustukset pelastuksen omistamiseen. Yleiskirkolliset eli ekumeeniset uskontunnustukset – Apostolinen uskontunnustus, Nikean uskon- tunnustus ja Athanasioksen tunnustus (Symbolum Quicunque) – syntyivät Uuden testamentin kirjoitusten kanssa rinnakkain ja samaan aikaan vaiheittain, ja ne vaikuttivat toisiinsa. Tunnustukset hyväksyttiin varhaisessa kirkossa lopulliseen muotoon muutaman sadan vuoden aikana. Ne selvittelevät Jumalan kolmiykseyt- tä sekä Kristuksen persoonaa ja hänen kahden luontonsa, jumaluuden ja ihmi- syyden, välistä suhdetta. Silloin tehtyyn työhön ei myöhempinä aikoina ole ollut paljon lisättävää. Se on myös suuressa määrin yhteistä kaikille suurille vanhoille kirkkokunnille. Uskonpuhdistus eli reformaatio syntyi siitä, että pelastus oli hautautunut paljon sellaisen alle, mikä hämärsi sitä. Tunnustuskunnalliset eli konfessionaaliset tunnus- tukset syntyivät uskonpuhdistuksen aikana kirkon jakautuessa katoliseen, luterilai- seen ja reformoituun kirkkoon Luterilaiset tunnustukset Vähä katekismus (Luther 1529) Iso katekismus (Luther 1529) Augsburgin tunnustus (Melanchthon 1530) Augsburgin tunnustuksen puolustus (Melanchthon 1531) Schmalkaldenin uskonkohdat (Luther 1537) Paavin valta ja johtoasema (Melanchthon 1540) Yksimielisyyden ohje (1577) Yksimielisyyden kirja (1580) Reformoidut tunnustukset68 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

Ranskalainen eli Hugenottien tunnustus 1559Hollannin tunnustus 1561Myöhempi sveitsiläinen tunnustus 1561–66Heidelbergin katekismus 1563Roomalaiskatolisen kirkon tunnustuksetReaktiona uskonpuhdistuskirkkojen tunnustuksiin:Trenton kirkolliskokouksen päätökset 1564Rooman katekismus 1566Lutherin katekismukset ilmaisevat luterilaisen uskon ytimenMartti Lutherin katekismuksia on syytä pitää kristikunnan nerokkaimpiin kuulu-vina teoksina. Niissä on viisi päälukua: Jumalan kymmenen käskyä eli laki Uskontunnustus eli evankeliumi Herran rukous Pyhän kasteen sakramentti Alttarin sakramenttiLuvuissa 1 ja 2 on ilmaistu lain ja evankeliumin suhde. Uskontunnustus onkokonaan evankeliumia, hyvää sanomaa siitä, mitä Jumala on tehnyt ja tekee Isänäja Luojana, Poikana ja Lunastajana sekä Pyhänä Henkenä ja Pyhittäjänä. Uskon-tunnustus julistaa siis luomisen evankeliumia, lunastuksen evankeliumia ja pyhi-tyksen evankeliumia. Näitä evankeliumin kolmea ulottuvuutta vastaa lain kolmekäyttöä: 1. Maallinen, yhteiskunnallinen laki, joka koskee vain ihmisen suhdetta yhteiskuntaan, ei Jumalaan. 2. Hengellinen, kurittava laki, joka koskee vain ihmisen suhdetta Jumalaan. 3. Hengellinen, opastava laki, joka koskee uskosta vanhurskautettua ihmistä Jumalan seurakunnassa.Avain ja keskus on Poika = Lunastaja ja lunastus: hänestä avautuu luominen, jahäneen perustuu pyhitys. Evankeliumi on lahja, jonka ihminen saa edellytyksittä,ansioitta ja ehdoitta. Evankeliumi haastaa uskomaan sen ja elämään sen mukaan.OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 69

Kun ihminen tunnustaa uskonsa kolmiyhteiseen Jumalaan, hän vanhurskauttaa Jumalan eli tunnustaa Jumalalle, itselleen, Saatanalle ja maailmalle, että Jumala on vanhurskas ja hyvä, ei paha, ei väärämielinen eikä epäoikeudenmukainen. 6.1.4 Uskonpuhdistuksen suuret löydöt Ihmisen ainoa Pelastaja on Jumalihminen Jeesus Kristus: ”yksin Kristus” (lat. solus Christus). Pelastuksen ainoa vaikutin on Jumalan armo, joka on hänen sydämessään: ”yksin armosta” (lat. sola gratia). Pelastuksen ainoa kanava Jumalan ja ihmisen välillä on usko, joka vastaanottaa Jumalan armon ja lahjan: ”yksin uskosta” (lat. sola fide). Nämä perustuvat Raamattuun: yksin Raamattu (lat. sola Scriptura). Näiden vaikuttimesta ja tavoitteesta voidaan sanoa: ”yksin Jumalalle kunnia” (lat. soli Deo gloria). Kun on kysymys ihmisen suhteesta Jumalaan ja siis hänen pelastumisestaan ikui- seen elämään, näiden rinnalle ei saa eikä tarvitse tuoda mitään, ei mitään ihmi- sestä eikä maailmasta tulevaa. Jeesus riittää, armo riittää, usko riittää, Raamattu riittää. 6.1.5 ”Ääretön mahtuu äärelliseen” Luterilaisen uskonkäsityksen peruslausuma on myös: ”Ääretön mahtuu äärelli- seen” (lat. finitum capax infiniti). Ääretön Luoja mahtuu luomaansa äärelliseen maailmaan ja on läsnä myös siinä niin kuin kaikkialla sen ulkopuolella. Ääretön Jumalan Poika mahtuu äärelliseen neitseen kohtuun, ihmisruumiiseen ja maail- maan sekä ehtoollisen leipään ja viiniin, vaikka hän on myös kaikkialla niiden ulkopuolella. Ääretön Jumalan Henki mahtuu valitsemiinsa äärellisiin ihmissanoi- hin ja on läsnä niissä eli Jumalan Sanassa, Raamatussa. Tästä käytetään myös ilmaisua samalla (lat. simul). Jeesus Kristus on sekä Juma- la että ihminen. Raamattu on sekä jumalallinen että inhimillinen. Jumalan Sana on sekä laki että evankeliumi. Tässä kaikessa ovat todellistuneina paradoksaalinen samanaikaisuus ja keskinäinen läpäisevyys ja toisistaan irtoamattomuus olemusten kuitenkaan sekoittumatta toisiinsa ja muuttumatta toisikseen.70 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

6.1.6 Mitä tunnustus siis on?Uskonpuhdistusajan hengellisissä taisteluissa saavutetuilla tuloksilla on pysyvämerkitys. Ne ovat saaneet vahvistuksensa tunnustuksissa, joilla opillisuuden ohellaon hengellisesti julistava luonne. Tunnustuksen arvo ja arvovalta ovat varsinaisesti sen sisällössä, sen raamatul-lisuudessa, eivät ensisijaisesti sen historiallisessa eivätkä tunnustuskunnallisessamerkityksessä. Tunnustus tietyllä tavalla kuitenkin legitimoituu myös empiirisestiosoittautuessaan kirkon taisteluissa lujaksi ja luotettavaksi. Tunnustuksen sisältömahdollistaa tunnustuskuntarajat ylittävän yhteyden. Kirkon tunnustus Raamatun selityksenä yhdistää Raamatun tulkitsijan uskol-lisuuden sille, hänen uskonsa ja myös hänen asemansa kirkossa. Julistuksen jaopetuksen koettelee uskova seurakunta, ei kirkon opetusvirka (lat. magisterium).Raamatun asema seurakunnassa ja kirkon tunnustus uskon todistuksena kuuluvatyhteen. Tunnustus on siis uskovien ihmisten todistuksena Jeesuksesta tietyssä taistelu- jatunnustustilanteessa Raamatun aineistosta syntynyt, Raamattua selittävä, Raama-tulle alisteinen ja alituisesti Raamatulla tarkistettava, kirkon hyväksymä kristillisenopin ja uskon esitys, joka sitoo kirkkoa ja kristittyä niin pitkälle kuin se on Raama-tun mukainen. Luterilaisen kirkon tunnustukset - kolme yleiskirkollista tunnus-tusta ja seitsemän 1500-luvulla syntynyttä luterilaista erityistunnustusta - ilmaise-vat Raamatun oikein. Luterilaisen tunnustuksen oikeellisuus on sen sitoutumisessayksin Raamattuun ja Raamatun tulkitsemisessa lain ja evankeliumin erosta sekäuskonvanhurskaudesta käsin. Tästä nousee luterilaisen tunnustuksen sisäinen yh-tenäisyys, joka historiallisesti ottaen ei kuitenkaan ole täydellinen.6.2 Jeesus maailmalle kasteen armonvälineessä6.2.1 Jeesuksen ajan juutalaisuudessa oli monia kasteita Kristillinen kaste pohjautuu Jeesuksen ”asetukseen” eli käskyyn ja lupaukseen,jotka hän antoi apostoleilleen ennen taivaaseen astumistaan. Se ei ulkoisesti ollutuutta eikä ainutlaatuista. Erisisältöisiä ja erimuotoisia kasteita ja pesuja oli Jee-suksen ja apostolien aikana juutalaisuudessa ja sen pakanallisessa ympäristössä(Joh. 2:6; Mark. 7:3–4; Hepr. 9:10). Hepr. 6:1–2 suhteuttaa sen myös kristilliseenOPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 71

uskoon, kun siinä juutalaisia kristittyjä kehotetaan: ”Älkäämme enää viipykö Kris- tuksen opin alkeissa, vaan edetkäämme täyteen tietoon. Emme voi uudestaan laskea perustusta ja opettaa sellaisia asioita kuin - - oppi kasteista ja puhdistusmenoista (monikkoja).” Koska syntiä tehneet eivät enää olleet puhtaita eivätkä siksi voineet lähestyä Jumalaa, Vanha testamentti määräsi uskonnollisia peseytymisrituaaleja vaaditun erityispuhtauden palauttamiseksi. Ennen kuin Herra antoi lakinsa kansansa johta- jalle Moosekselle, hän määräsi: “Mene kansan luo ja käske kaikkien puhdistautua ja pyhittäytyä – – sekä pestä viittansa. Heidän on oltava valmiina ylihuomiseen mennessä, sillä ylihuomenna Herra astuu kaiken kansan nähden alas Siinainvuo- relle” (2. Moos. 19:10). Myöhemmin Herra antoi Moosekselle pysyvän määräyksen jumalanpalveluk- sesta: “Tee peseytymistä varten pronssinen allas ja – – täytä se vedellä. [Veljesi] Aaron ja hänen poikansa peskööt siinä kätensä ja jalkansa. Kun he ovat menossa pyhäkkötelttaan, heidän on ensin peseydyttävä vedellä, etteivät kuolisi” (2. Moos. 30:17–21; ks. myös 29:4; 3. Moos. 8:6; 14:9; 17:16; 4. Moos. 8:7; 19:7; 5. Moos. 21:6; Mark. 7:3–4). Jeesuksen jälkeisestä ajasta alkaen oli juutalaisuuteen kääntyvän pakanan otetta- va kaste. Vanha testamentt­i ei sellaista vielä tunne. Juutalaisissa kasteissa eli pesey- tymisissä ihminen itse puhdisti itsensä ennen Jumalan kohtaamista. Jeesuksen ajan juutalaiset ”kastajalahkot” eivät käyttäneet sanaa kaste pesuis- taan, jotka toistuivat, vaikka ensimmäinen pesu oli alkuna yhteisön jäsenyydelle. Pesu oli sisäinen ja ulkoinen puhdistustoimenpide, joka johti mielenmuutokseen ja osoitti sen tapahtumista. Juutalaisuuteen kääntyville pakanoille porttina oli miehillä ympärileikkaus, johon liittyi kylpy ja uhraaminen. Tämä oli käännynnäisen eli proselyytin kaste. Sitä edelsi opetus. Kaste oli tässä siirtymisessä ratkaiseva tapahtuma. Myös käänty- vän isän vaimo ja lapset kastettiin hänen mukanaan. Paavali puhuu samaan tapaan Korintin kristilliselle seurakunnalle ”vanhan liiton” eli vanhan Israelin seurakunnasta mutta antaa asialle toisen sisällön Jee- suksesta Kristuksesta käsin: ”Isämme [vanhassa Israelissa vaeltaessaan luvattuun maahan] vaelsivat kaikki pilven johdattamina ja kulkivat meren poikki. Kaikki he saivat pilvessä ja meressä kasteen Mooseksen seuraajiksi.” (1. Kor 10:1-2.)72 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

6.2.2 Johannes Sakariaanpoika toimi kastajana raimo mäkelä ja Jeesus hänen kanssaan Juutalaisten silmissä yhtä uutta kastajalahkoa edusti Jeesuksen sukulainen ja ikä-toveri Johannes ”Kastaja”, joka aloitti saarnaamis- ja kastamistoiminnan Juudeanautiomaassa Jordanvirralla. Hän vaati ihmisiä muuttamaan mielensä suhteessaJumalaan ja syntiin ja sen merkiksi suostumaan hänen kastettavakseen eliupotettavaksi virtaan. Johanneksen julistus sai aikaan kansanliikkeen ja hengellisen herätyksen. Hänkuitenkin suostui upottamaan ihmiset virtaan vain sillä ehdolla, että he tunnusti-vat syntinsä (Mark. 1:5; Matt. 3:6). Jeesus sanoi tästä: ”[Näin] he vanhurskauttivatJumalan” (Luuk. 7:29 kirjaimellisesti). He tunnustivat, että Jumala oli oikeassaja oikeamielinen eli vanhurskas vaatiessaan heiltä synnittömyyttä ja puhtautta japaljastaessaan siten heidän syntinsä ja että he olivat väärämielisiä eli epävan-hurskaita ja saattoivat saada vanhurskauden eli kelvata Jumalalle vain Jumalanarmahtamina ja puhdistamina. Kun joku vanhurskauttaa Jumalan, joka siis on vanhurskas jo itsessään, ilmankenenkään ihmisen tunnustusta ja julistusta, hän tunnustaa oman syntisyytensä jaJumalan oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden. Johannes sanoi tehtävästään ja toi-mintansa vaikuttimesta: “Juuri sitä varten olen tullut kastamaan vedellä, että Israelsaisi tietää, kuka hän [= Messias, Jumalan Poika, Jumalan Karitsa] on” (Joh. 1:31).Jeesus oli tämä Messias. Koska Johannes kastoi syntisiä, se osoitti, että Jeesus olisynnitön ja oli tullut pelastamaan syntisiä. Johannes vertasi itseään ja toimintaansa Jeesukseen ja tämän toimintaan ja näkisiinä toimintansa jatkon: “Minä kastan teidät vedellä parannukseen, mutta minunjälkeeni tulee toinen, joka on minua väkevämpi. – – Hän kastaa teidät PyhälläHengellä ja tulella” (Matt. 3:11; Luuk. 3:16; Mark. 1:8). Tämän edellytyksenäon Johanneksen toinen lausuma Jeesuksesta: “Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ot-taa pois maailman synnin! – – Hän, joka lähetti minut kastamaan vedellä, sanoiminulle: ‘Se, jonka päälle näet Hengen laskeutuvan ja jäävän, kastaa Pyhällä Hen-gellä.’” (Joh. 1:29, 33.) Synnin pois ottaminen ja ”Pyhällä Hengellä kastaminen”liittyvät yhteen: ”tulella kastaminen” on Jumalan tuomion ”tulen” kohtaamista.Siihen sisältyvät armo ja tuomio. Jeesus tulee maailmaan ensin sen Vapahtajanaja sitten sen Tuomarina maailman lopputapahtumissa. Apostolien aikana Efesoksessa Vähässä-Aasiassa julistajana toiminut Apollos olikastettu vain Johanneksen kasteella (Ap. t. 18:25). Myöhemmin sinne saapunutOPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 73

Paavali kysyi muutamilta opetuslapsilta: “Saitteko Pyhän Hengen, kun tulitte us- koon?” “Emme me ole kuulleetkaan mistään Pyhästä Hengestä”, nämä vastasivat. “Millä kasteella teidät sitten on kastettu?” kysyi Paavali. He vastasivat: “Johannek- sen kasteella.” Silloin Paavali sanoi: “Johannes tosin kastoi vedellä parannukseen, mutta hän kehotti ihmisiä uskomaan toiseen, joka oli tuleva hänen jälkeensä, Jee- sukseen.” Tämän kuultuaan he ottivat kasteen Herran Jeesuk­sen nimeen. Kun Paa- vali pani kätensä heidän päälleen, Pyhä Henki tuli heihin, ja he puhuivat kielillä ja profetoivat (Ap. t. 19:1–6). Johanneksen kaste siis ensiksi kutsui syntisiä tunnustamaan syntinsä ja muut- tamaan mielensä. Kasteelle meneminen oli merkki siitä, että ihminen oli tehnyt niin. Toiseksi Johanneksen kaste viittasi Jeesukseen, tulevaan Jumalan Karitsaan, pelastajaan. Se ei kuitenkaan liittänyt kastettavaa häneen, sillä Jeesus ei ollut vielä “kirkastettu”, eli häntä ei ollut vielä ristiinnaulittu. Siksi Johanneksen kaste oli vain valmistava väli­vaihe, joka viittasi Jeesukseen ja hänen sovitustekoonsa. Johannes Kastaja sanoi Jeesuksesta, että tämä oli “kastava tulella ja Pyhällä Hen- gellä”. Tuli on tuomion ja puhdistuksen vertauskuva. Jeesus toimeenpanee tuo- mion, joka kohdistuu syntisiin ja heidän synteihinsä. Pyhä Henki tuo pelastuksen lahjan. Jeesus antaa sen Hengen välityksellä. Pelastus tulee vain tuomion jälkeen. Kuolemansa ja ylösnousemisensa jälkeen Jeesus sanoi apostoleilleen: “Johannes kastoi vedellä, mut­ta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä. Siihen ei ole enää mon- takaan päivää” (Ap. t. 1:5). Jeesuskin asetti nämä kaksi tapahtumaa peräkkäin ja rinnakkain. Apostolit ”kastettiin Pyhällä Hengellä” helluntaina Jeesuksen taivaa- seenastumisen jälkeen. Heidän päälleen laskeutui tulta liekkeinä. Jeesuksella on Johanneksen mukaan kaksi tehtävää. Ensinnäkin Jeesus ottaa pois synnit, mikä nyt on jo tapahtunut kerta kaikkiaan hänen sovituskuolemas- saan. Toiseksi hän ”kastaa” Pyhällä Hengellä, mikä tapahtuu jatkuvasti ihmisten päästessä mielenmuutoksessa ja uskossa omistamaan jo tapahtuneen syntiensä pois ottamisen. Jeesus sanoi (Joh. 7:37–39): “Joka uskoo minuun, ‘hänen sisimmästään kumpua- vat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.” Juuri tällaista lausumaa Vanhassa testamentissa ei kuitenkaan ole. Lähimm­ äksi tullee Herran Moosekselle autiomaassa antama lupaus: “Lyö kallioon, niin siitä alkaa juosta vettä ja kansa saa juodakseen” (2. Moos. 17:6). Johannes jatkaa: “Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan. Vielä ei Henki ollut tullut, koska Jee- susta ei vielä ollut kirkastettu.” Samaan viittaa Ilm. 22:1 kuvatessaan uutta Je- rusalemia: “Enkeli näytti minulle elämän veden virran, joka kristallinkirkkaana74 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

kumpuaa Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta.” “Elämän/Elävän veden virta” tar-koittaa Pyhää Henkeä, joka lähtee Isästä ja Pojasta eli jonka Isä ja Poika yhdessälähettävät ja jossa he molemmat tulevat Jeesukseen uskovan ”luokse asumaan” .6.2.3 Johannes kastoi eli hukutti Jeesuksen veteenKun Jeesus meni Johanneksen kastettavaksi muiden mukana, tämä estelihäntä: “Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!” (Matt.3:14–17). Johannes tajusi, että hänen edessään seisovien syntisten jonossa yhtäkkiäolikin siitä täysin poikkeava henkilö, joka oli kyllä hänelle sukulaisena tuttu, muttajonka hän – viimeistään nyt – tajusi synnittömäksi. Tällaisen henkilön kastaminenolisi ollut väärin. Jordaniin upotettiin kuolemaan vain sinne kuuluvat eli synti-set. Kun heidän ei kuitenkaan tarvinnut jäädä hukkumaan, vaan he saivat noustavedestä ja siten palata elämään aloittamaan sitä uudelleen, se oli heille Jumalanarmoa: heidät oli sittenkin armahdettu vastoin kaikkea oikeudenmukaisuutta jaheidän omia odotuksiaan. Virtaava vesi ikään kuin huuhteli heistä heidän syntinsä,jotka olivat saastuttaneet heidät, ja vei ne mennessään meren syvyyteen Jumalanlupauksen mukaan (Miik. 7:19). Tähän kastettavien syntisten joukkoon Jeesus ei Johanneksen mielestä voinutkuulua. Siksi hän sanoi Jeesuksesta kahdesti: ”Minäkään en häntä tuntenut” (Joh.1:31, 33). Päinvastoin Johannes tunsi itsensä hänen edessään syntiseksi, joka Jee-suksen olisi tullut hukuttaa ja sitten (ehkä) armahtaa. Sitä hän Jeesukselta jokatapauksessa pyysi. Jeesus kuitenkin vastasi Johannekselle: “Älä nyt vastustele. Näin meidän on teh-tävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskauden.” Silloin Johannes suostui hänenpyyntöönsä, vaikka hän kokikin tekonsa epävanhurs­kaaksi. Näin Jeesus omasta aloitteestaan samastui kaikkiin kastettaviin syntisiin, joihinhän ei kuulunut. Suhteessa syntiin hän oli ikään kuin yksi heistä, vaikka hän olikinainoa, joka ei kuulunut heihin olemukseltaan. Hän ei tahtonut syntiä eikä rakas-tanut sitä. Näin hän jo tässä tavallaan otti päälleen muiden synnit ja kaikki niidenajalliset ja ikuiset seuraukset. Siksi Johannes saattoi sanoa hänestä: “Katsokaa: Ju-malan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29). Maailman synninoli tultava ”kuormaksi” jollekulle, joka menehtymällä sen alle sovitti sen toistenpuolesta. Johannes tajusi tämän Jeesuksen sanoista ja teki, niin kuin Jeesus käski. Kun Johannes oli hukuttanut Jeesuksen, tämä ”nousi heti vedestä”. Hän siisvain käväisi pinnan alla. Samassa tapahtui yhtä odottamaton, mutta toisenlainenOPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 75

ihme kuin oli Jeesuksen astuminen kuoleman virtaan: ”Taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ‘Tämä on minun rakas Poikani (kr. Hyios), johon minä olen mieltynyt.’” Isä tunnustautui Poikaan nimenomaan tämän kasteen eli synti- siin samastumisen jälkeen. Jumala varusti Jeesuksen erikoistehtävään Pyhällä Hengellä. Eräät profeetta Jesa- jan ennustukset Messiaasta täyttyivät Hengen laskeutuessa Jeesuksen päälle: ”Iisain [lahonneesta = kuolettuneesta] kannosta nousee Verso, Vesa puhkeaa sen juuresta ja kantaa hedelmää. Hänen ylleen laskeutuu Herran Henki: viisauden Henki ja ymmärryksen Henki, tahdon Henki ja voiman Henki, Herran tuntemisen Henki ja Herran palvovan pelkäämisen Henki” (11:2 kirjaimellisesti). Henki täytti Vesan = Pojan armolahjoilla. ”Katso: minun Palvelijani, jolle minä annan voiman, mi- nun valittuni, johon olen mieltynyt. Henkeni olen laskenut hänen ylleen, hän tuo oikeuden (pakana)kansojen keskuuteen” (42:1). Tässä näkyy Jumalan kolmiykseys jo Vanhassa testamentissa. Kyyhkynen on Vanhassa testamentissa vertauskuva puhtaudelle (Matt. 10:16), puhdistusuhrieläimelle (3. Moos. 12:6), Pyhälle Hengelle (Laul. l. 2:12) ja luomi- sen yhteydessä vesien yllä liikkumiselle (1. Moos. 1:2). Tämä kaikki sisältyi Jee- suksen vesikasteeseen. Hän oli siinä Luoja, Uhrieläin, Puhdistaja, Pyhän Hengen välittäjä. Siinä on kolmiyhteinen Jumala. 6.2.4 Jumala itse kastoi eli hukutti Jeesuksen vereen Myöhemmin Jeesus puhui ennakoivasti ”verikasteestaan”. Opetuslapset Jaakob ja Johannes pyrkivät etuoikeutettuun asemaan hänen oikealle ja vasemmalle puolel- leen hänen tulevassa (näkyvässä, maallisessa) valtakunnassaan. Jeesus vastasi pyyn- töön kysymyksellä: “Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?” Veljekset vastasivat myöntävästi. Jeesus totesi: “Sen maljan, jonka minä juon, te vielä juottekin, ja sillä kasteella, jolla mi- nut kastetaan, kastetaan myös teidät” (Mark. 10:38–39; Matt. 20:22–23). Jeesus sanoi myös (Luuk. 12:49–50): “Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle – ja kuinka toivonkaan, että se jo olisi syttynyt! Mutta minut on kasteella kastettava – ja missä ahdistuksessa olenkaan, ennen kuin olen sen läpi käynyt!” Tuli ja kaste liittyvät tässäkin yhteen. Jeesushan oli jo kastettu Jordaniin. Opetuslapset tiesivät sen. Hän ei kuiten- kaan viitannut siihen eli menneisyyteen, vaan tulevaisuuteen, johonkin uuteen76 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

kasteeseen. Jeesuksen “malja” ja “kaste” kuuluvat yhteen ja ovat todellisuudessasama asia: hänen ristinkärsimyksensä maailman syntien sovitukseksi. Getsemanessa Jeesus kohtasi ihmiskunnan synnit kuin kuolettavana pahuudenja vihan maljana heti sen jälkeen, kun hän oli ehtoollispöydässä sanonut, että hä-nen opetuslasten juotavaksi siunaamansa viinimalja oli ”uusi liitto hänen veres-sään, joka vuodatetaan opetuslasten puolesta syntien anteeksiantamiseksi”. Hänoli kuitenkin valmis “tyhjentämään” tuon kauhean, kuolettavan ”maljan” kuinmyrkyn eli ottamaan kaikki synnit itseensä (Mark. 14:36; Matt. 26:39, 42; Luuk.22:42). Opetuslapsille viini säilyi makeana ja ravitsevana. Golgatasta, rististä, tuli Jeesukselle ”kaste”, näkyvän kärsimisen paikka. Johan-nes Kastaja oli upottanut hänet kirjaimellisesti Jordanin veteen muutamaa vuot-ta aikaisemmin ennakoivana vertauskuvana siitä, mitä tapahtuisi. Golgatan ris-tillä Jeesus kirjaimellisesti kastettiin eli “upotettiin” omaan vereensä todellisessakuolemassa, ja hän menehtyi siihen. Virsi 70:4 kuvaa sitä: “Näin ruumis peittyypurppuraan / hetkellä suuren sovinnon.” 1. Joh. 5:6 sanoo: “Jeesus Kristus on tullut veden ja veren kautta – ei ainoastaanveden, vaan veden ja veren. Ja Henki on todistaja, sillä Henki on totuus. Todistajiaon näin kolme: Henki, vesi ja veri, ja nämä kolme todistavat yhtäpitävästi.” “Vesi”tarkoittaa tässä Jeesuksen ensimmäistä kastetta, jossa hän hukkui ja Juma­la julisti,että Jeesus on hänen synnitön Poikansa. “Veri” tarkoittaa Jeesuksen toista kastetta,ristinkuolemaa, jossa hän suoritti tehtävänsä loppuun. Sitä seurasi hänen ylösnou-semuksensa. “Vesi” ja “veri” kuuluvat yhteen kuten “kaste” ja “malja”. Taivaastatullut Jeesus, Jumalan Poika, kulki ”veden ja veren” eli koko maallisen elämänsä jaristinkuolemansa läpi. “Henki” tarkoittaa Pyhää Henkeä, joka Jeesuksen jälkeenpäin lähettämänä viit-taa häneen, Jumalihmiseen, ja hänen sovitustekoonsa. “Vesi ja veri” todistavat Jee-suksesta ja hänen jo suorittamastaan sovituksesta, joka on uskon perusta. “Henki”saattaa tämän todistuksen uskovan sydämeen, niin että “Pyhä Henki ja meidänhenkemme todistavat yhdessä, että olemme Jumalan lapsia” (Room. 8:16). PyhäHenki on ”vedessä” ja ”veressä” eli kasteessa ja ehtoollisessa. Jumalan kannalta Jeesuksen ylösnousemus oli johdonmukaista ja välttämätön-tä: hän, joka oli ikuinen, vanhurskas Jumala ja synnitön, vanhurskas ihminen, eivoinut jäädä kuolemaan, vaan Jumalan oli herätettävä hänet kuolleista eli vanhurs-kautettava hänet eli julistettava hänet vanhurskaaksi eli synnittömäksi, jollainenhän siis oli. Sen Jumala teki Pyhällä Hengellä. Isä tunnusti hänet Pojakseen.(Jes.50:8; 53:11; Room. 1:4; 4:25; 1. Tim. 3:16).OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 77

Jeesuksen haudassa tapahtui sama kuin Jordanilla: Pyhä Henki laskeutui Jeesuk- sen ylle, vanhurskautti hänet ja palautti hänelle Jumalan Pojan aseman ja elämän. Niin kuin Jeesus oli noussut ylös Jordanista, niin hän nyt nousi ylös haudasta. Siksi Jeesus oli Jordanilla sanonut Johannekselle: ”Näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus” (Matt. 3:15 KR 1938). Nyt se toteutui kaikissa ulottuvuuksissaan. Saman on Jeesus sisällyttänyt kasteeseen kristityille. Meitä ei ole tarkoitettu jäljittelemään Jeesuksen (vesi- ja veri)kastetta tekemi- sellämme. Se oli ainutlaatuinen ja tapahtui kokonaan meidän puolestamme ja meidän hyväksemme ja on meille kokonaan ansiotonta armoa. Vesikasteessaan synnitön ja vanhurskas Jeesus samastui meihin syntisiin ja jumalattomiin. Verikas- teessaan hän otti meidän syntimme syykseen, kärsi niiden rangaistuksen ja sovitti meidät Jumalan kanssa. Pelastuksemme perustana ovat Jeesuksen kasteet. 6.2.5 Meidän yksi kasteemme perustuu Jeesuksen kahteen kasteeseen Kun Jeesus oli ottanut Johannekselta kasteen, hänen kanssaan tuli keskustelemaan Nikodemos-niminen fariseus ja juutalaisten neuvoston jäsen (Joh. 3:1–21). Jeesus sanoi hänelle: “Ellei joku synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valta- kuntaan” (j. 5 kirjaimellisesti). Nikodemokselle vesi oli Johanneksen kaste. Hän ei ollut mennyt Johanneksen kastettavaksi samoin kuin eivät muutkaan fariseukset ja toisin kuin Jeesus. Jeesus moitti Nikodemosta tästä. Jeesus tarkoitti vedellä (ja myös Hengellä) samaa Johanneksen kastetta, josta hän oli juuri noussut, ei siihen hukkuneena ja kuolleena vaan Pyhän Hengen saaneena ja siten elämään uudelleen ”syntyneenä”. Syntyminen vedestä ja Hengestä viittasi epäsuorasti Jeesuksen omaan kastee- seen. Suoraan se tarkoitti Nikodemosta. Sen, mitä oli tapahtunut Jeesukselle, täytyi tapahtua myös hänelle, mutta eri mielessä: kasteen perimmäisenä asettajana Jeesus ei tarvinnut sitä itselleen, vaan alistui siihen ja sen kaikkiin seurauksiin vain toisten tähden ja heidän puolestaan. Nikodemos sen sijaan tarvitsi sekä Johannek- sen kastetta, kuten kaikki muutkin syntiset – vaikkei hän ymmärtänyt sitä eikä halunnut sitä tunnustaa – että Jeesuksen kastetta hänen puolestaan. Nikodemok- senkin olisi tullut tunnustaa syntinsä, muuttaa mielensä ja siten vanhurskauttaa Jumala. Muiden fariseusten ja lainopettajien kanssa hän oli kuitenkin ”asettu- nut Jumalan tahtoa vastaan eikä ottanut Johannekselta kastetta” (Luuk. 7:30). Niin hän oli jäämässä myös Jeesuksen lopullisen verikasteen eli sovituskuoleman78 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

ulkopuolelle, joka oli vasta tulossa, mutta oli oleva ainoa pelastus. Epävarmaksi tulleena Nikodemos oli nyt etsiytynyt kyselemään Jeesukselta,mitä oikein oli tehtävä ja tapahduttava. Jeesus otti hänet rakkaudellisesti vastaanja puhui hänelle sekä hänestä, hänen olemisestaan Jumalan valtakunnan ulkopuo-lella ja hänen pelastumisen tarpeestaan, että itsestään, siitä, mitä hän oli tekevähänenkin syntiensä sovitukseksi.”Vedestä ja Hengestä syntymiseen” sisältyivät Jeesuksen mukaan siis 1. syntien tunnustaminen ja Jumalan vanhurskauttaminen, 2. syntien sovituksen ja anteeksiantamuksen pyytäminen Jumalalta, 3. Jeesuksen veriseen sovituskuolemaan perustuvananteeksiantamuksen saaminen, 4. Jumalan vanhurskauttamaksi tuleminen, jossa Jumala siis julistaa Jeesukseen turvautuvan jumalattoman syntisen vanhurskaaksi eli itselleen kelvolliseksi ja synnittömäksi, 5. Jeesuksesta todistavan Pyhän Hengen saaminen ja hänen mukanaan varmuus Jumalan lapsen asemasta ja oikeuksista, rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä, viisaus ja ymmärrys, tahto ja voima, Jumalan tunteminen ja palvova pelkääminen, sanalla sanoen kaikki, mitä Jeesus on.Kuolemansa ja ylösnousemisensa jälkeen ja ennen taivaaseen astumistaan Jeesusasetti kasteen toisaalta jatkoksi aikaisemmalle (Johanneksen) kasteelle, toisaaltaylittämään ja korvaamaan sen: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maanpäällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitäIsän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea,mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa Ja katso, minä olen teidän kanssannekaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:18–20.) ”Menkää kaikkeen maa-ilmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka uskoo ja saa kasteen, onpelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark. 16:15–16.) Tämän kristillisen kasteen perustana on siis Jeesuksen valmiiksi suorittama pe-lastus: ”Se on täytetty”, jonka jälkeen hänen kylkeensä tehdystä haavasta vuoti ver-ta ja vettä (Joh. 19:30, 34). Aikaisemmin hän ei olisi voinutkaan kastetta asettaa. Helluntaina, Jeesuksen taivaaseen astumisen jälkeen, Isä ja Poika ”vuodatti-vat” Jeesukseen uskovien opetuslasten seurakuntaan Jumalan Pyhän Hengen. Sii-hen liittyi erikoisia ulkoisia tapahtumia: taivaalta kuulunut rajun tuulenpuuskanOPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 79

kaltainen kohahdus, tulenlieskoja ja vierailla kielillä puhumista, mitä kaikkea ulkopuoliset ihmettelivät. Selittäessään tätä Pietari huipensi sanomansa kehotuk- seen: “Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen” (Ap. t. 2). Jeesuksen meille asettama vesikaste perustuu erityisesti hänen verikasteeseensa ja välittää meille anteeksiantamuksen, joka on sen sisältö ja jonka sinetti se on. 6.2.6 Kaste on kuin hauta, josta noustaan ylös elämään Myös Paavalin, aikaisemman Saul Tarsolaisen, oman uuden elämän alkuvaiheissa – toisin kuin ilmeisesti muilla apostoleilla – oli kaste Jeesukseen: ”Ananias pani molemmat kätensä Saulin päälle ja sanoi: ‘Saul, veljeni! Herra on lähettänyt minut – Jeesus, joka ilmestyi sinulle, kun olit matkalla tänne – jotta saisit näkösi takai- sin ja täyttyisit Pyhästä Hengestä.’ Samassa oli kuin suomut olisivat pudonneet Saulin silmistä, ja hän näki jälleen. Hän nousi jalkeille, ja hänet kastettiin.” (Ap. t. 9:17–18.) Toisessa kuvauksessa (Ap. t. 22:16) samasta tapahtumasta Ananias sanoo: ”Huuda avuksesi Jeesuksen nimeä, nouse ja anna kastaa itsesi, anna pestä syntisi pois.” Paavalin perussanoma kristittyjen vesikasteesta on sopusoinnussa Jeesuksen kas- tesanoman ja Paavalin oman kokemuksen kanssa: “Me kaikki, jotka olemme kas- tetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut (= upotetut). Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niin kuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman. Sillä jos olemme hänen kanssaan yhteen kasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylös- nousemuksessa – – vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu. – – Jos olemme kuolleet Kristuksen kanssa, niin uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan.” (Room. 6:3–8 KR 1938. Samoin Kol. 2:12.) ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet” (Gal. 3:27). Niin kuin Isä Jordanilla sanoi Jeesukselle ja Jeesuksesta kaikille: ”Tämä on minun rakas Poikani (Hyios)”, niin hän sanoo kastetulle: ”Sinä olet minun rakas lapseni (hyios, täsmällisemmin: poikani).” Niin kuin Isä herätti Pojan haudassa eloon, niin hän kasteessa antaa elämän hengellisesti kuolleelle lapselleen. Vanhan liiton Kirjoituksissa ja niihin perustuvassa juutalaisessa miellemaail- massa vedellä oli kaksi vastakk­ aista perusmerkitystä: ”Jo aikojen alussa olivat ole- massa taivaat ja maa, jotka Jumalan Sana vedestä ja vedellä loi ja jotka se piti koossa. Vedellä ja sanalla sen ajan maailma myös hävitettiin vedenpaisumuks­essa.” (2. Piet. 3:5–6.)80 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

Vesi oli luomisen väline, elämän lähde ja myös elämän vertauskuva. Jeesuskinpuhui Pyhästä Hengestä ”elämän veden virtana”. Vesi oli kuitenkin myös tuhontuoja ja kuoleman vertauskuva. Nooan aikana Jumala hukutti koko maailman ve-teen sen syntien rangaistukseksi vedenpaisumuksessa (1. Moos. 6–8). Kun mui-nainen Israel oli paennut Egyptin orjuudesta, se oli kulkenut Kaislameren halki,joka väistyi sen tieltä, kun taas sitä takaa ajavan Egyptin faraon sotajoukon päällemeren vesimassat vyöryivät, niin että se hukkui niihin. Tältä tuholta Jumalan ihmepelasti Israelin (2. Moos. 14). Syntiinlankeemuksen jälkeen veden merkitysten järjestys on muuttunut: vesiensin kuolettaa, sitten luo elämän. Kasteessa kristitty on ensin haudattuna ja sit-ten ylösnousseena yhdessä Kristuksen kanssa. Kasteen veden hengellinen kuolema,hauta ja niitä seuraava ylösnousemus ovat kristityn ”tiloja” hänen ruumiilliseenkuolemaansa ja ylösnousemukseensa saakka, koska hänessä on kaksi luontoa,”liha” ja ”henki” eli hänen oma syntisyytensä ja Jumalan armostaan lahjaksi anta-ma ”vieras” vanhurskaus eli Jeesus Kristus.6.2.7 Uuden elämän siemen on Jumalan SanaPuhuessaan (Joh. 3:3–8) Nikodemokselle syntymisestä Jeesus käyttää sanaa (krei-kan gennaoo), joka merkit­see varsinaisesti ’siittämistä’ ja vasta siirtyneessä merki-tyksessä ’synnyttämistä’ (Joh. 16:21). Ihmisen täytyy siis siitä ”vedestä ja Hengestä”eli tulla Jumalan (Hengen) siittämäksi. Jeesuksen oli Pyhä Henki siittänyt (Luuk. 1:31–35), niin kuin uskontunnus-tuksissa evankeliumin mukaan sanomme. Hän ei kuitenkaan siinnyt tyhjästätoisin kuin me luodut ihmiset fyysisesti, sillä hän oli ollut olemassa ikuisesti, ilmanalkua. Meitä, edes sieluamme, sen sijaan ei ole ollut olemassa ennen sikiämistäm-me. Jeesus, ikuinen Jumalan Poika, sikisi neitsyt Marian kohdussa vain ihmiseksi,ei vasta olemassaoloon. Sen vaikutti kuin siemenenä Jumalan Sana, jonka Mariaotti korvillaan ja uskoen vastaan enkelin välittämänä. Jeesukseen uskovan Pyhä Henki siittää hengellisesti, suhteessa Jumalaan, jaantaa siten hänelle (uuden) elämän Jumalan yhteydessä. Tämän sikiämisen väli-neenä on siemen. Jeesuksen Nikodemokselle mainitsema vesi voidaan perustellustimieltää myös kuin miehen siemeneksi. Monessa tuon ajan kirjallisessa lähteessävesi, sade, pisara ja kaste merkitsevät (myös) miehen siementä. Sehän onkin aina– ja voi elää vain – nesteessä. Puhuessaan uskovan sikiämisestä ja syntymisestä apostolit sanovat, että senvälineenä on Jumalan Sana, jossa Jumalan Henki on ja jota Jumalan HenkiOPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 81

käyttää. ”Olettehan te syntyneet (varsinaisesti: siinneet) uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta” (1. Piet. 1:23). ”Yksikään Jumalasta syntynyt (= Jumalan siittämä) ei tee syntiä, sillä Jumalan siemen (= sana) pysyy hänessä. Hän ei voi tehdä syntiä, koska on synty- nyt (= siinnyt) Jumalasta” (1. Joh. 3:9). Paavali sanoi itseään Korintin seurakun- nan jäsenten isäksi: ”Minä siitin teidät evankeliumilla Jeesuksessa Kristuksessa” (1. Kor. 4:15 kirjaimellisesti). ”Päätöksensä mukaan Isä synnytti meidät totuuden sanalla, että olisimme hä- nen luomistekojensa ensi hedelmä” (Jaak. 1:18). Tässä on eri sana kuin edellisissä kohdissa. Se tarkoittaa täysin valmiin sikiön tulemista kohdusta ulos eli sen syn- nyttämistä. Tekijänä eli synnyttäjänä on nimenomaan Isä, jonka siemenenä on hä- nen sanansa. 2. Piet. 3:5 sanoo taivaiden ja maan syntyneen ”vedestä ja vedellä” ja ”Jumalan Sanalla”, jotka molemmat ymmärretään luomisvoimaiseksi siemeneksi. Nikodemoksen kanssa käymänsä keskustelun jälkeen Jeesus sanoi: ”Henki yk- sin tekee eläväksi. - - Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat Henki ja elämä” (Joh. 6:63). Henki antaa elämän ja synnyttää elämään. Paavali yhdistää toisiinsa Jeesuksen vesikasteen, Jeesuksen verikasteen, Pyhän Hengen, seurakunnan, meidän kasteemme ja ehtoollisen: “Ruumis on siis yksi, ja siinä on monta jäsentä, mutta ne ovat kaikki ruumiin jäseniä. Vaikka niitä on monta, ne ovat yksi ruumis, ja se on Kristus. Meidät kaikki kastettiin yhdessä Hengessä yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapai- ta, ja kaikki joimme yhden Hengen.” (1. Kor. 12:12–13 kirjaimellisesti.) “Kastaminen” sisältää tässä Jeesuksen kaksivaiheisen “kasteen” (Jordanilla ja Golgatalla). Kristittyjen kasteessa vaikuttaa Pyhä Henki. Se on kastamista Kristuk- seen eli Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matt. 28:19). “Juominen” liittyy Jeesuksen “maljaan”, jonka hän on “tyhjentänyt” kaikkien sijasta (Getsemanessa ja Golgatalla). Kristittyjen ehtoollisessa vaikuttaa Pyhä Henki. Kasteessa ja ehtoolli- sessa Pyhä Henki liittää uskovat Kristukseen, hänen “ruumiikseen”, ja sen jäseninä toisiinsa. 6.2.8 Kaste on yksi Jumalan armon väline Sana puhutaan, kuullaan ja vastaanotetaan. Tämä tapahtuma on vain yhden aistin, mutta tärkeimmän varassa: kuulemisen. Se ei ole näkyvää. Se tapahtuu syvim- mällä henkilökohtaisen kohtaamisen, kokemisen ja vastaamisen tasolla, mielessä ja sydämessä. Sydänten kohtaaminen ei ole nähtävää vaan kuultavaa, vaikka sen82 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

seurauksia nähdään. Kun joku henkilö esittää itsensä syvimmin, hän sanoo: ”Minäolen.” Se ei ole nähtävissä eikä kuvallisesti ilmaistavissa. Kun joku sanoo toiselleheidän keskinäiseen suhteeseensa liittyvän merkittävimmän asian: ”Minä rakastansinua”, sitä ei voi nähdä. Se kuullaan, vastaanotetaan, uskotaan. Sen seurauksiatulee sitten näkyviin. Kun sana/Sana kirjoitetaan/on kirjoitettu (Raamatuksi), siitä tulee kyllä näky-vä. Sen ydin on kuitenkin sama kuin puhuttavassa ja kuultavassa sanassa: se tuleeäänettömäksi sydämen puhutteluksi, johon vastataan sydämellä. ”Alussa oli Sana”(Joh. 1:1). Jumalan olemus on sana, puhuminen, sanallinen itseilmaisu. PyhänKolmiykseyden ydin on sanassa, puheessa (kr. logos). Kolmiyhteinen Jumala sanoojokaisella persoonallaan: ”Minä olen se, joka minä olen” (hepr. ehjee asher ehjee, 2.Moos. 3:14). Pyhän Kolmiykseyden sisältö on keskinäisessä rakkaudessa: kukinpersoona rakastaa toisiaan. Synnin tähden Jumalan Sanalla on kahdenlainen luonne ja vaikutus: se onJumalan tuomion ja armon väline. Jumalan Sana ei ole armonväline kokonaisuu-dessaan. Ainoastaan evankeliumi on armonväline. ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1:14). Koska ihminen on liha, ruumiillinen, näkyvä,myös Jumala, hänen Luojansa, tuli hänen kaltaisekseen, kaikin aistein havaitta-vaksi ja koettavaksi Pojassaan (1. Joh. 1:1–3). Se on ihmistä kohtaan äärettömänarmollista. ”Sakramenteissa”, kasteessa ja ehtoollisessa, Jumalan Sana ja Jumalan armotulevat näkyviksi, kaikin aistein koettaviksi ja vastaanotettaviksi. Ne ovat ”näky-vää Sanaa” (lat. verbum visibile). Niihin ei sisälly itsessään mitään tuomiota, vaanne ovat pelkkää armoa sille, joka vastaanottaa sen uskoen. Ellei ihminen uskossaavaudu armolle, armonväline koituu hänelle tuomioksi. Sakramentit eivät ole salaisuus eivätkä käsittämättömiä uskolle eivätkä uskoval-le. Virsi 221:4 laulaa: ”Sakramentin salaisuuden tajuamme uskossa.” Ulkopuolisel-le, epäuskoiselle, sille, jolla ei ole armon tarvetta, sakramentit ovat käsittämättömiäja mielettömiä. Siksi ne helposti ritualisoituvat, mekanisoituvat, jopa maagistuvat. Armoa, vanhurskauttamista, uudestisyntymistä ei kukaan voi valita vapaal-la tahdolla. Se kaikki tapahtuu vain Jumalan aloitteesta ja on hänen lahjaansa.Armonvälineen käyttämisen tai käyttämättä jättämisen sen sijaan voi ja se täytyy-kin valita. Siten sen voi myös torjua. Se, joka torjuu armonvälineen, torjuu armon.Torjuttu armo kääntyy vastakohdakseen.OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 83

6.2.9 Jumalan kasteessa antama pelastus on otettava uskoen vastaan Kaste on Jumalan teko ja sellaisena haastaa ja kutsuu kastetun luottamaan ja tur- vautumaan siihen, Vapahtajaan ja Herraan, jonka nimeen eli yhteyteen ja omistuk- seen hänet on kasteessa saatettu. Kaste myös vaikuttaa tätä uskoa siinä ihmisessä, joka avautuu sille. Tämä on jatkuvaa vastavuoroisuutta. Lähtökohtana on Jumalan teko ja sana, joihin ihminen reagoi uskolla – tai epäuskolla. Jumalan teko ja sana vahvistavat tätä ihmisen uskoa, jonka ne ovat luoneetkin ja joka aina turvautuu Jumalan tekoon ja sanaan ja on varsinaisesti olemassa vain sen voimasta. Silti usko on ihmisessä todellinen. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa sanotaan: ”Vanhurskauttavasta uskosta on pi- dettävä yhtaikaa mielessä kolme seikkaa: ensiksi lupaus, toiseksi sen lahjaluonne ja kolmanneksi Kristuksen ansio käsitettynä hinnaksi sovituksesta. Lupaus otetaan vastaan uskolla. Lahja sulkee pois meidän omat ansiomme ja ilmaisee sen, että hyvä teko tulee meidän osaksemme yksinomaan laupeuden tähden. -- Laupeu- desta puhuttaessa on pidettävä mielessä, että tarvitaan usko, joka ottaa vastaan lupauksen laupeudesta. Uskosta puhuttaessa tahdomme, että se ymmärretään koh- teensa eli luvatun laupeuden yhteydessä. Eihän usko siitä syystä vanhurskauta eikä pelasta, että se olisi jokin sinänsä ansiollinen suoritus, vaan ainoastaan sen tähden, että se ottaa luvatun laupeuden vastaan.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus IV: 53–56.) ”Kasteessa armo tarjotaan” (Augsburgin tunnustus IX). Luterilaisissa tunnustuskirjoissa torjutaan voimakkaasti se roomalaiskatolinen oppi, jonka mukaan kaste vaikuttaa itsessään, pelkän toimittamisensa perusteella (lat. ex opere operato), ilman ihmisen uskoa kastetussa uskon, vanhurskauttamisen ja uudestisyntymisen Pelastavan uskon saaminen on kääntymistä, mielenmuutosta, uudestisyntymis- tä, eläväksi tekemistä, Pyhän Hengen saamista. Kasteen armo ja lahja todellistuvat, kun kastettu ottaa ne uskoen vastaan. Uskovan ei tule odottaa erillistä Pyhän Hen- gen kastetta (kokemusta). Ilman uskoa kaste ei pelasta vaan päinvastoin ensin paa- duttaa ja sitten tuomitsee kadotukseen. ”Joka uskoo evankeliumin ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen” (Mark. 16:16).84 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

6.2.10 Kristityt tahtovat lastensakin pääsevän kasteen armon piiriinYksi kasteeseen liittyvä kiista on koskenut lasten kastamista, siis kastettavien ikää.Asiasta ei suoraan puhuta Uudessa testamentissa. Siksi sitä on lähestyttävä toisaaltaalkukristillisen seurakunnan käytännöstä eli historiasta, toisaalta periaatteesta eliRaamatun sanomasta käsin. Uusi testamentti kertoo perheiden kääntymisestä ja kastamisesta (1. Kor. 1:16;Ap. t. 16:15,33; 18:8). Varhaiskristityt mielsivät perheen juutalaiseen tapaankokonaisuudeksi, johon kuuluivat isä, äiti, lapset ja orjat. Lapsia ei tuolloin pidettyitsenäisinä persoonallisuuksina. Samoin asennoiduttiin juutalaisessa proselyyttikasteessa, joka oli vanhempikuin kristillinen kaste ja vaikutti siihen tietyissä asioissa jopa mallina. Pakanoidensiirtyessä proselyyttien kasteessa juutalaisuuteen myös kaikenikäiset lapset seurasi-vat vanhempiaan. Näin on mitä ilmeisimmin tapahtunut alusta asti myös kristittyjen kasteessa,joka pakanuudesta kääntyvien kohdalla vastasi juutalaisuuteen kääntyvien miestenympärileikkausta. Perheitä ei kasteen yhteydessä hajotettu. Niin Uudessa testa-mentissa kuin sen ulkopuolisessa vanhimmassa kristillisessä kirjallisuudessakaanei keskustella siitä, olisiko lapset jätettävä kastamatta. Jo 100-luvulla lapsikaste olivanha ja vakiintunut koko kirkon tapa. Se oli asiana itsestään selvä. Yleinen asen-noitumistapa tässä oli pikemminkin kollektivistinen kuin individualistinen nykyi-seen tapaan. Kasteen hengellinen tausta ja sisältö ovat kuitenkin tärkeämpiä perusteita sille,että se koskee myös lapsia. Vastasyntyneessäkin uinuvat samat synnin siemenetkuin vanhemmissa ja tulevat aikanaan kantamaan samaa synnin myrkyllistä hedel-mää. Siksi lapsikin tarvitsee anteeksiantamusta ja pelastusta. Jos lapsen vanhemmatovat päässeet osallisiksi Jumalan pelastavasta armosta, he haluavat saattaa lapsen-sakin sen piiriin ja ottaa vastuun siitä, että lapsi hengellisen opetuksen välitykselläpääsee tuntemaan sen Vapahtajan, joka hänenkin syntinsä on sovittanut. Kaste eiole ihmisen suoritus vaan Jumalan teko, johon ihminen vastaa uskolla. Kaste ei olevaatimus vaan lahja, joka odottaa vastaanottamista. Koska kaste on Jumalan teko, ei ole perustetta sen toistamiseen, vaikka ihminenomalta puoleltaan lankeaisi pois kasteensa liitosta, mihin hänellä on täysi vapaus.Hänellä on kuitenkin langenneenakin oikeus palata siihen, koska kaste julistaaJeesuksen suorittamaa sovitusta, jota ei voi turhentaa.OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 85

6.2.11 Kaste kuuluu Kristuksen ruumiiseen ja liittää uskovan siihen Kaste on toisaalta yksilöllinen asia. Se on Jumalan armon välittäjä yksittäiselle ihmiselle henkilökohtaisesti. Kukin tulee kastetuksi omana itsenään. Toisaalta kas- te on myös yhteisöllinen asia. Kukaan ei kasta itseään, vaan kasteen antaa yhteisö, seurakunta, ja kaste liittää kastettavan siihen. Kasteen yksilökohtaisuuteen ja yh- teisöllisyyteen sisältyy erilaisia ulottuvuuksia, jotka läpäisevät toisensa, mutta eivät sekoitu toisiinsa. Kaste on ensisijaisesti yksilöä koskeva asia. Sitä ilmentää myös hätäkaste. Jossa- kin tilanteessa jonkun hengenvaara voi olla niin suuri, ettei häntä kenties ennätet- täisi kastaa normaalin järjestyksen mukaisesti. Silloin kasteen voi suorittaa missä yhteydessä tahansa kuka tahansa evankelis-luterilaisen kirkon jäsen, ääritapaukses- sa jopa kastamatonkin henkilö. Olennaista on, että se suoritetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen vettä käyttäen. Mahdollisuuksien mukaan hätäkaste vah- vistetaan myöhemmin. Kastetta ei kuitenkaan suoriteta uudelleen. Kaste kuuluu olemukseltaan hengelliseen yhteisöön, seurakuntaan. Siinä seura- kunta tulee näkyväksi niin kuin Jumalan Sanaa julistettaessa ja ehtoollista vietet- täessä. Seurakunnan jäsenet ovat ruumiillisia, näkyviä henkilöitä. Usko ruumiillis- tuu tunnustuksessa ja rakkaudessa. Seurakunta on Kristuksen ruumis maailmas­sa. Ruumis on näkyvä. Kasteen suorittaa seurakunnan paimenen virkaan valtuuttama henkilö seurakunnan puolesta. Aikuisena kastettavalle/lapsena kastetulle on opetettava kristillisen uskon ydi- nasiat. Kirkoissa on erityisesti sitä varten laadittu kristinopin oppikirjoja, joiden ytimessä on luterilaisiin tunnustuskirjoihin kuuluva Martti Lutherin Vähä kate- kismus. Viidessä luvussaan se on yhä mielekäs kristillisen uskon ydinesitys, jota voidaan täydentää kirjallisesti ja suullisesti tilanteiden mukaan. Näin kaste on myös sekä kastetun että seurakunnan ulkoinen raja maailmaan. Jumalan seurakunta on siinä mielessä näkymätön, ettei kukaan ihminen tiedä sen todellisia rajoja, sitä, ketkä siihen todellisesti uskossa kuuluvat, ketkä eivät. Näkyvä seurakunta on ”sekoittunut korpus” (lat. corpus permixtum): siinä on sekä oikeita että vääriä jäseniä. Rajan heidän välillään seurakunnan sisäpuolella vetää Jumalan Sana. Kaste ymmärretään maailman ja seurakunnan rajaksi myös kristillisen uskon ulkopuolella, erityisesti juutalaisuudessa ja islamissa. Usein Jeesukseen uskovan perheyhteys katkeaa ja hänen vainoamisensa alkaa vasta, kun hän ottaa kasteen.86 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

”Koko maailma on Pahan (= Paholaisen, Saatanan) vallassa” (1. Joh. 5:19).Kaste on aktiivista siirtymistä pois maailman vallasta ja Saatanan vallasta.Jotkut siinä olleet ovat erityisellä tavalla etsineet yhteyttä Saatanaan salaoppien sekäokkultististen ja maagisten käytäntöjen välityksellä. Heille on erityisesti tarpeenselkeä irtisanoutuminen sellaisesta. Uusi testamentti ja luterilaiset tunnustuskirjateivät kuitenkaan liitä nimenomaan kasteeseen Paholaisen ajamista ulos kastetta-vasta eli eksorkismia, vaikka uskonpuhdistuksen jälkeisessä luterilaisuudessa niintapahtuikin. Pakanuudesta kääntyvän kastetilaisuudessa on harkittava, onko tällai-nen asia sisällytettävä kasteeseen.6.3 Jeesus maailmalle ehtoollisessa6.3.1 Alustavia yleisiä toteamuksiaHerran pyhässä ehtoollisessa armonvälineenä ja sakramenttina on erityisesti neljäulottuvuutta osittain ”peräkkäin” ja osittain sisäkkäin toisensa läpäisten: 1. Ehtoollisen isäntä on Jeesus. 2. Ehtoollisen nauttivat Jeesukseen uskovat yksilöt. 3. Ehtoollista viettää Jeesukseen uskovien yhteisö eli seurakunta. 4. Ehtoollisella on Jumalan Sanaan ja kasteeseen verraten yhtäläisyyttä ja eroa.Uusi testamentti käyttää sanaa ehtoollinen (kr. deipnon, lat. coena) vain kahdestija tarkoittaa silloin Jeesuksen ja opetuslasten nauttimaa viimeistä yhteistä ateriaayleisesti (Joh 13:2, 4). Myöhempää käytäntöä ovat ilmaisut dominica coena (lat.)’Herran ehtoollinen’ (saks. Herrenmahl) ja ultima coena (lat.) ’viimeinen ehtoolli-nen’. Eukharistia (kr. ’kiitos’, ’kiitollisuus’, ’Jumalan kiittäminen aterialla’) esiintyy15 kertaa, mutta ehtoollisen sakramenttia tarkoittaen vain kerran heikompanalukutapana (1. Kor 10:16: ”siunauksen malja, jonka siunaamme”). Vahvemmassalukutavassa on eulogia (kr. ’kiitos’, ’ylistys’, ’siunaus’ = hepr. beraakaa). Uusi testamentti ei puhu ehtoollisen (eikä kasteen) ”asettamisesta” (lat. insti-tutio eucharistiae, ruots. instiftelse), joka on kirkkoon ja teologiaan vakiintunuttermi. Se ei tunne myöskään sanoja armonväline (lat. medium/instrumentumsalutis) eikä sakramentti (sacramentum), joka on latinan harhaannuttava vastinekreikan sanalle mysteerion ’salaisuus’. Uusi testamentti ei käytä sitä kasteesta eikäehtoollisesta, mutta kylläkin Jeesuksesta.OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 87

6.3.1 Ehtoollisen isäntä on Jeesus Jeesus isännöi kuolemaansa edeltäneenä iltana perinteistä juutalaista pääsiäisate- riaa opetuslastensa seurassa. Siitä kertovat Matt. 26:17–30, Mark. 14:12–26 ja Luuk. 22:14–39 ja näitä vanhempi 1. Kor. 11:23–25. Kuvaukset pitävät pää- osin yhtä, mutta yksityiskohdissa on eroja. Israel vietti pääsiäistä Egyptin orjuu- desta vapautumisensa muistoksi. Juhlan peruste oli liitto, jonka Herra oli tehnyt kansansa kanssa. Sen merkkeihin kuuluivat liiton veri eli uhrieläinten veri, jon- ka Mooses oli vihmonut kansan päälle, ja uhriateria eli syöminen ja juominen (2. Moos. 24:8–11). Jeesus liittyi tähän Israelin perinteeseen, mutta sijoitti itsensä sen sisällök- si ja siten uudisti sen eli solmi jo Vanhassa testamentissa luvatun uuden liiton (Jer. 31:31–34; 32:40; Sak. 9:11; Hepr. 9:18–28). Hänen ateriallaan ei ehkä syöty lammasta lainkaan. Hän mielsi itsensä uhrattavaksi pääsiäislampaaksi, niin kuin Paavali myöhemmin sanoi: ”Meidän pääsiäislampaamme, Kristus, on teurastet- tu” (1. Kor. 5:7). Ehtoollisella Jeesus ei kuitenkaan samastanut itseensä lihaa vaan aterian leivän ja viinin, joiden sisällöksi hän esitti itsensä ruumiillisena persoonana, ”lihansa ja verensä”. Ei ollut kysymys leivän ja viinin olemuksellisesta muuttumi- sesta (lat. transsubstantiatio) Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi eikä siis kannibalistisista mielteistä. Ehtoollinen oli luomakunnasta saatua fyysistä ruumiin ravintoa ja sellaisena verrattavissa imetykseen ja imemiseen (Jes. 66:11). Henki eli Jeesuksen sanat ja hänen läsnäolonsa sittemmin ristiinnaulittuna, ylösnousseena ja taivaaseen astu- neena Pyhässä Hengessä (reaalipreesens) ja Jumalan luoma aine, leipä ja viini, lä- päisivät toisensa (lat. interpenetratio). Siksi ehtoollinen ei ole symbolinen asia vaan reaalinen. Myös Pyhä Henki voidaan ”juoda” (1. Kor. 12:13, jonka liittyminen ehtoolli- seen on epävarmaa): Pyhä Henki ottaa uskovan sillä tavoin valtaansa, että hän on tullut myös tämän sisään: he ovat toisissaan ja läpäisevät toisensa. Henki on usko- vassa, uskova on Hengessä, niin kuin Kristus on uskovassa ja uskova Kristuksessa. Herran ateria ei kuitenkaan ollut Jumalan henkisen ja hengellisen armon ri- tuaalista, mekaanista, taiano­ maista vuodattamista (lat. gratia infusa ex opere operato) opetuslasten fyysiseen luontoon. Ateriana ehtoollinen oli mitä läheisintä perso- naalista yhteyttä Isännän ja vieraan välillä sekä vieraiden kesken Isännästä käsin, johon kullakin oli syvä henkilökohtainen yhteys. Se oli ehtoollisessa ensisijaista ja perustavaa, mutta sitä ei voi irrottaa ehtoollisvieraiden keskinäisestä yhteydestä,88 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

jossa he läpäisevät toisensa. Viimeisissäkin lausumissaan Raamatussa Jeesus puhuuateriayhteydestä, vaikka seuraavassa hän puhutteleekin (Laodikean) seurakuntaa:”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minätulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän” (Ilm. 3:20). Tässäon kysymys yksilöistä ja kollektiivista, jota ei ole ilman yksilöitä. Ehtoollisen sisältönä on koko Jeesus Kristus persoonassaan ja teossaan. Koska senautittiin nimenomaan hänen verensä vuodattamisen eli hänen kuolemansa kyn-nyksellä, se liittyy erityisesti siihen ja sen tuomaan syntien sovitukseen ja anteek-siantamukseen. Ehtoollinen on ”Herran kuoleman julistamista” (1. Kor. 11:26).Se on aistein koettava Jumalan lupaus Kristuksessa. Ps. 78:25 puhuu enkelten leivän (lat. panis angelicus) syömisestä. Se tarkoittiIsraelin autiomaanv­aelluksellaan taivaasta saamaa mannaa. Enkelten leipä ei oleehtoollisessa taivaallista ainetta (lat. materia coelestis), johon maallinen aine (lat.materia terrena) liittyisi. Ehtoollisaineet ovat yksinomaan maallista luonnon todel-lisuutta, jonka Jeesus Kristus Jumalihmisenä läpäisee. Ehtoollisella Jeesus pesi jokaisen opetuslapsen jalat henkilökohtaisesti. (Joh.13:1–17)­. Siinäkin on kysymys erityisesti syntien anteeksiantamisesta, suostumi-sesta siihen: ”Puhdistakaa siis talonne hapantaikinasta, niin että teistä tulee uusitaikina. Happamattomiahan te olettekin, sillä meidän pääsiäislampaamme, Kris-tus, on jo teurastettu. Meidän on siis aika viettää juhlaa, ei vanhan pahuuden jakelvottomuuden hapattamina, vaan happamattomina, vilpittömyydessä ja totuu-dessa.” (1. Kor. 5:7–8.) Se tapahtui ja tapahtuu yksilöllisesti, ei kollektiivisesti. Jeesus sanoi ehtoollisella apostoleille, että hän oli ”hartaasti halunnut syödätämän pääsiäisaterian heidän kanssaan” (Luuk. 22:15). Hän kaipaa seuraajiaanenemmän kuin konsanaan he häntä. Kolmesti hän puhui ehtoollisella ilostaan,jonka hän halusi siirtyvän heihin (Joh. 15:11; 16:20–22; 17:13). Ehtoollinen onsiis ilon ateria, vaikka se oli jäähyväisateria. Ilo ja suru läpäisevät siinä toisensa. Ehtoollinen on myös eskatologinen tapahtuma ja viittaa ikuisuuteen. Jeesussanoi: ”Enää en syö pääsiäis­ateriaa, ennen kuin se saa täyttymyksensä Jumalanvaltakunnassa. - - Tästedes en maista viiniköynnöksen antia, ennen kuin Juma-lan valtakunta on tullut.” (Luuk. 22:16–18.) Lopullisen, ikuisen pelastuksen sekäJeesuksen ja uskovan suhteen keskeisenä vertauskuvana ovat Karitsan häät ja hää-ateria: ”Nyt on tullut Karitsan häiden aika. - - Autuaita ne, jotka on kutsuttuKaritsan hääaterialle.” (Ilm. 19:7–9.) Siinäkin Jumalan Karitsa eli Pääsiäislam-paamme Kristus liitetään ateriaan, päättymättömään ehtoolliseen. Se on myösvanhan liiton ennakoivan maallisen pääsiäisaterian taivaallinen täyttymys. Poistuttuaan maailmasta Jeesus velvoitti opetuslapsia viettämään vastaavaaOPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 89

ateriaa matkalla ikuiseen ehtoollisjuhlaan jatkuvasti, ”siihen asti kun hän tulee [takaisin]” ja siten ”julistamaan Herran kuolemaa” (1. Kor. 11:26). Ehtoollinen on matkamiesten ravinto (lat. cibus/esca viatorum). Ehtoollinen on aina sama kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka Jeesus sen jälkeen onkin näkyvästi läsnä vain sen aineissa. Ehtoollisella muistetaan (kr. anamneesis, Luuk 22:19; 1. Kor. 11:24) Jeesusta, syntisten vapautt­amiseksi ”teurastettua pääsiäislammasta”, niin kuin Israelin kansa vietti vuosittain pääsiäisjuhlaa syöden uhrikaritsan Egyptin orjuudesta vapautu- misensa muistoksi. Paradoks­aalisesti se henkilö, jonka muistoksi ehtoollista viete- tään, ei kuitenkaan ole siitä poissa vaan on läsnä. Ehtoollinen ei siis ole pelkästään muistoateria. 6.3.3 Ehtoollisen nauttivat Jeesukseen uskovat yksilöt Ehtoolliselle jokainen vieras on kutsuttu henkilökohtaisesti, nimeltä. Yksilönä hän kuuluu jo yhtei­söön, joka ehtoollista viettää. Isäntä odottaa jokaiselta hänen luok- seen tulemista eli uskoa, luottamista häneen. Toisaalta ehtoollinen edellyttää siihen osallistuvalta uskoa. Toisaalta se paradoksaalisesti itse luo ja ylläpitää sitä uskoa, jota se edellyttää. Usko ei kuitenkaan tee ehtoollista siksi, mikä se on, mutta vää- rä asenne, uskon puuttuminen, jättää ehtoollisvieraan vaille sen lahjaa ja kääntää ehtoollisen hänelle lahjasta tuomioksi (kr. krima, 1. Kor. 11:29). Ehtoollinen voidaan nauttia arvottomalla tavalla (kr. anaxioos). Siksi ehtoollinen haastaa siihen osallistuvan tutkimaan (kr. diakrinoo) itseään ja tuomitsemaan (kr. krinoo) itsensä arvottomaksi Jeesuksen yhteyteen, jot­ta hän välttyisi joutumasta kadotukseen tuomittavaksi (kr. katakrinoo) maailman kanssa (1. Kor. 11:27–32). Jeesus kutsuu luokseen ”köyhiä ja raajarikkoja, rampoja ja sokeita” (Luuk. 14:13). Heille hän antaa itsensä ja lahjansa heidän pelastuksekseen ja ilokseen kärsimisensä ja kuolemansa hinnalla. Koska Jeesus kutsuu ehtoolliselleen ne, jotka itsessään ovat siihen arvottomia ja kokevat itsensä sellaisiksi, ehtoollinen antaa heille arvon Jumalan silmissä. Se ei ole kuitenkaan heissä itsessään, vaan Jeesuksessa heidän sijaisenaan. Siksi se ei voi nostaa heitä omahyväiseen omanarvontuntoon toisten ehtoolliseen osallistuvien yläpuolelle, joilta puuttuu sellaista, mitä heillä on. Ehtoolliselle tulevan on kyettävä erottamaan ruumis (kr. diakrinoo to sooma, 1. Kor. 11:29) eli tajuttava sen pyhyys. Ehtoollinen on Herran läsnäoloa ja liit- tyy Herran sovittavaan sijaiskuolemaan. Ehtoolliseen osallistuvan on tuomittava itsensä. Hän nauttii ehtoollisen arvollisesti tunnustamalla oman syntinsä ja kelvottomuutensa.90 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

6.3.4 Ehtoollista viettää Jeesukseen uskovien yhteisö eli seurakuntaEhtoollinen kohdistuu yksittäiseen uskovaan hänen uskonsa vahvistukseksi jahänen pyhityksekseen. Hän ei kuitenkaan jaa itse ehtoollista itselleen, niin kuinkastettakaan kukaan ei anna itse itselleen. Ehtoollinen on yhteisön ateria: se luoyhteyden siihen osallistuvien kesken, mutta myös sulkee pois muita. Ehtoollinen on kirkon ja maailman raja jo siitäkin syystä, että sen voi ymmärtäävain uskossa. Sisältyyhän siihen suuri perikoreettinen eli interpenetratiivinen para-doksi: leipä ja viini ovat leipää ja viiniä mutta samalla (lat. simul) myös Kristuksenruumis ja veri. Nämä läpäisevät toisensa irrottamattomasti ja toisiinsa sekoittumat-ta, niin kuin Kristuksessa jumaluus ja ihmisyys läpäisevät toisensa sekoittumattatoisiinsa. Kristuksen ruumiin ja veren ateriana ehtoollinen kohdistuu Kristuksenruumiiseen (lat. corpus Christi) eli häneen uskovien kokonaisuuteen, seurakuntaan,joka viettää sitä keskuudessaan. Seurakuntaa koskevana ehtoollinen ei ole evankelioimisen eikä lähetystyönväline. Ehtoolliselle ei kutsuta kastamattomia eikä niitä, jotka eivät tunnusta uskoaJeesukseen. Jos joku epäuskoinen kuitenkin osallistuu ehtoolliseen, se on hänel-lekin pelastuksen väline ja voi saattaa hänet uskoon. Ehtoollista viettävä seura-kunta siinä joka tapauksessa ”julistaa Herran kuolemaa” (1. Kor. 11:26). Sitä ha-vainnoivaan ulkopuoliseen sillä on samanlaisia vaikutuksia kuin Jumalan Sanallakaikkiaan. Siksi epäuskoinen kastettu voi ehtoollisella löytää armon ja uskon. Ehtoollisen viettämistä varten seurakunta valitsee keskuudestaan joitakuita joh-tamaan sitä ja valtuuttaa heidät siihen eli seurakunnan virkaan. Ehtoollisen johtajapäättää siitä, ketkä saavat osallistua siihen. Virka/viran haltija ei kuitenkaan hallitsearmonvälinettä, vaan palvelee sitä. Kirkoilla ja hengellisillä yhteisöillä on erilaisia käsityksiä virasta. Yhteinen eh-toollisen viettäminen ei edellytä kaikin osin yhteistä käsitystä virasta, mutta kyllä-kin ehtoollisesta. Virka ei ole sakramentti eikä armonväline eikä siis pelasta ketään,vaikka se palvelee pelastusta. Ehtoollinen välittää pelastuksen. Koska seurakunta on maailmassa Jumalan perhe (kr. oikos) ja ehtoollinen on per-heen ateria, on johdonmukaista, että sitä jakamassa on miehiä ja naisia, niin kuinperheessä aterialla on isä ja äiti sekä normaalisti muita miehiä ja naisia. Vaikka yksilöllisyys ja yhteisyys läpäisevät toisensa ehtoollisessa irrottamatto-masti, yksilö on kuitenkin perustavaa, koska ehtoollinen on laajasti ottaen yksi-löiden pelastuksen väline. Hän tarvitsee sitä. Luterilaisen kirkkomme käytännönmukaan ehtoollista voidaan jakaa myös yhdelle ihmiselle, joka ei voi tulla seura-OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 91

kunnan yhteiseen ehtoollisenviettoon. Myös hätäehtoollisen jakaminen useille yh- taikaa on mahdollinen tilanteissa, joissa se ei voi olla konkreettisesti seurakunnan kehyksessä eli siihen valtuutettujen jaettavissa. Hätäehtoollisen voi toimittaa kuka tahansa, kuten hätäkasteenkin. Siitä ei kuitenkaan saa tulla vakiokäytäntöä. Ehtoollisen luo Jumalan Sana – ei virka – liittyessään aineisiin, jotka eivät muu- tu, vaan niissä on samanaikainen kaksiykseys. Jumalan Sanan ulkopuolella leipä ja viini ovat vain maallista ainetta, eivät sakramentti (lat. extra usum nullum sacra- mentum). Ryhdyttäessä viettämään ehtoollista sen asetussanat lausutaan yhteisesti, kollektiivisesti. Ne toistetaan jokaiselle yksilöllisesti: ”Sinun puolestasi annettu ja vuodatettu”, ja ehtoollisenviettoa päätettäessä jälleen yhteisöllisesti: ”Meidän puo- lestamme annettu ja vuodatettu.” Näin ehtoollisesta muodostuu ehjä kokonaisuus. Ehtoollinen on seurakunnan asia. Suomalaisessa kansankirkkojärjestelmässä eh- toollisenvietto ei ole irrallisesti kirkonsisäisten järjestöjen asia. Ne voivat kuitenkin viettää ehtoollista keskuudessaan kirkon papin johd­ olla, jollainen voi olla ja mah- dollisuuksien mukaan on myös sen oma työntekijä. 6.3.5 Ehtoollisella on Jumalan Sanaan ja kasteeseen verraten yhtäläisyyttä ja eroa Perustava armonväline on Jumalan Sana. Armonväline on kuitenkin henkilö, persoona, ei idea, periaate, oppi, persoonaton voima eikä magian väline. Sitä kyllä voidaan ja täytyykin käsitellä myös opillisesti, ja siihen sisältyy yli-inhimillinen voima, mutta olemukseltaan se on persoona. Sama Sana on Luojan ja luomisen, Lunastajan ja lunastuksen sekä Pyhittäjän ja pyhityksen välittäjä. Sana luo yh- teyden persoonien välille kolmiyhteisessä Jumalassa sekä personaalisen Jumalan ja personaalisen ihmisen suhteessa. Armon välineitä on kolme: kirjoitettu ja suullisesti julistettu evankeliumi sekä kaste ja ehtoollinen, joita sanotaan myös sakramenteiksi. Näiden kolmen välineen sisältö ja vaikutus ovat samat: ne välittävät kukin Jumalihmisen, Jeesuksen Kris- tuksen, ja kolmiyhteisen Jumalan syntisten pelastukseksi. Jumalan Sanaan kuuluu irrottamattomasti myös Jumalan laki. Se ei kuitenkaan ole armonväline. Jumalan Henki on innoittanut (lat. inspiratio) Jumalan kirjoituttaman sanan eli Raamatun. Julistuksen ja ehtoollisen tulee olla Raamatun mukaisia, jotta ne toimisivat armonvälineinä. Myös julistajan ja ehtoollisenvieton johtajan tulee olla Pyhän Hengen innoittama. Ellei hän kuitenkaan ole, se ei turhenna armonväli- neen vaikutusvoimaa (Fil. 1:18). Jos armonvälineen kohteena oleva on tietoinen92 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

jakajan epäuskosta ja vääristä vaikuttimista, se voi vaikuttaa siihen, kuinka uskot-tavaksi hän kokee tämän välittämän Sanan ja ehtooll­isen. Ehtoolliseen liittyy Jumalan luoma aine. Siten se on kaikin aistein koettavissa,näkyvää Sanaa (lat. verbum visibile). Se on kuitenkin ehtoollinen vain Jeesuksennimen ja sanan vaikutuksesta, ei pelkkänä aineena. Julistajan/jakajan ja vastaanot-tajan usko ei tee sakramenttia sakramentiksi eikä heidän epäuskonsa turhenna sitä.Myös epäuskoinen saa ehtoollisessa Kristuksen ruumiin ja veren. Sakramenttiin sisältyy Pyhän Hengen ulkoinen todistus (lat. testimoniumSpiritus sancti externum) Jumalan lapseudesta, niin kuin julistettu Sana välittää sensisäisen todistuksen (lat. testimonium Spiritus sancti internum, Room. 8: 16). Kaste ja ehtoollinen ovat sakramentteina evankeliumia myös ruumiille:lupaus ruumiin ylösnousemuksesta ja ikuisesta elämästä. Ehtoollisella voi ollatoissijaisesti myönteisiä vaikutuksia myös ruumiin ja mielen ajalliseen terveyteen(1. Kor. 11:30). Jumalan Sana on yleinen, universaalinen armonväline ja kohdistuu siten ero-tuksetta kaikkiin. Ehtoollinen on sakramenttina erityinen armonväline ja kohdis-tuu siihen, joka henkilökohtaisesti uskoo Jeesukseen tai jolla on välttämättömätedellytykset tulla tähän uskoon. Jumalan Sana luo Jumalan kansan ja ylläpitää sen. Ehtoollinen sinetöi Jumalankansan sekä tekee sen ajassa ja paikassa näkyväksi ja tunnettavaksi. Jumalan Sana on vaatimusta ja lahjaa eli lakia ja evankeliumia, joita ei sekoitetatoisiinsa, muttei myöskään irroteta toisistaan, vaan jotka läpäisevät toisensa. Eh-toollinen on vain evankeliumia, mutta se perustuu Jeesuksen käskyyn eli velvoi-tukseen. Käskyn noudattaminen tuo lahjan ihmisille, sen noudattamatta jättämi-nen pidättää sen heiltä. Kuitenkin Jumalan Sanalla ja ehtoollisella on samanlainenvaihtoehtoinen vaikutus ihmisiin: ne pelastavat sen, joka uskoen ottaa ne vastaan,ja tuomitsevat ja paaduttavat sen, joka ei usko Jeesukseen, vaan torjuu hänet. Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minäjuon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan? - - Sen maljan, jonkaminä juon, te vielä juottekin, ja sillä kasteella, jolla minut kastetaan, kastetaanmyös teidät.” (Mark 10:38–39.) Näin kristityn vesikaste on Jeesuksen verikasteenanalogia, ja ehtoollisen malja on Jeesuksen tyhjentämän Jumalan vihan maljananalogia. Jeesuksen verikaste oli hänen kuolemansa, mutta kristityn vesikaste onhänelle ylösnousemus ja elämä. Kristityn ehtoollisessa juoma malja on Jeesuksenveri hänen sovituksekseen, ei Jumalan viha hänen tuhokseen, niin kuin se oli Jee-sukselle. Kaste ja ehtoollinen merkitsivät siis Jeesukselle päinvastaista kuin ne nytmerkitsevät eli antavat häneen uskoville.OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 93

Kaste on kristitylle kertakaikkinen asia, joka ei toistu. Ehtoollista kristitty matkamiesten ravintona tarvitsee ja käyttää jatkuvasti. Kirkkauden valtakun- nassakin yhteinen ateriointi Jeesuksen kanssa ja uskovien kesken jatkuu. Kaste kuuluu vain maailmaan ja aikaan. Sitä ei taivaassa enää tarvita armon välineenä, koska usko on vaihtunut näkemiseksi. Armonvälineistä – evankeliumista, kasteesta, ehtoollisesta – pitää paikkansa sama kuin Jeesuksesta Kristuksesta: ääretön mahtuu äärelliseen (lat. finitum capax infiniti). 6.4 Jeesus maailmalle: armolahjat ja Hengen hedelmä lähetystyössä 6.4.1 Käsitteistä Armolahjoilla on ollut kirkossa, lähetystyössä ja teologiassa vaihteleva ja vaikea kohtalo. Toisinaan niitä on aliarvostettu niin ajattelussa, opetuksessa kuin käy- tännössäkin: niistä ei ole paljon puhuttu, eikä niitä ole määrätietoisesti kehotettu etsimään. Esimerkiksi kristillisen uskon kattavissa systemaattisteologisissa, käytän- nöllisteologisissa ja missiologisissa yleisesityksissä armolahjoja käsitellään harvoin. Erityisesti luterilaisissa kirkoissa asiaa ei ole pidetty paljon esillä. Kun armolahjois- ta jossakin puhutaan, se usein jää jotenkin irralliseksi, vaille kokonaiskehystä. Toi- sinaan armolahjoja on ylikorostettu, niin että ne ovat uskon ja elämän keskuksessa ja suorastaan syrjäyttävät monia olennaisia asioita ainakin käytännössä. Nimite- täänpä tunnustuskuntarajat ylittävää viime vuosikymmenien suurta hengellistä liikehdintää karismaattiseksi liikkeeksi, siis itse asiassa armolahjaliikkeeksi. Oikea tie kulkee näiden äärimmäisyyksien välistä. Käsitteellinen epämääräisyys johtuu osittain jo Uudesta testamentista. Sana kharisma esiintyy siinä 17 kertaa. Sillä on kolme merkitystä: 1) ’lahja’ (Room. 1:11), 2) ’armo’ (niin kuin sen kantasanalla kharis, 2. Kor. 1:11), 3) ’armolahja’ (ikään kuin näiden yhdistelmänä, Room. 12:6). Vulgata latinantaakin sanan kharisma sanalla gratia ’mielisuosio, hyväntah- toisuus, palvelus, armo’. Substantiivi kharisma juontuu verbistä kharidsomai3. Juuri khar tarkoittaa ’sitä, mikä tuottaa mielihyvää’. ’Armolahjan’ merkityk- sessä käytetään synonyymisesti myös monikollista substantivoitua adjektiivia94 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

ta pneumatika4. Substantivoitu maskuliininen ho pneumatikos on ’hengellinen ih-minen’ (1. Kor. 2:15) tai ’ihminen, jolla on hengellisiä lahjoja’ (1. Kor. 14:37). Karisma-käsitteen käyttöä hankaloittaa edelleen sen sekulaaristuminen merkit-semään yleisesti ’olemukseen liittyvää vaikutuskykyä, vetovoimaa, lämpöä, (lava)säteilyä’. Seuraavat teesinomaiset perusasiat ovat kuitenkin johdettavissa Vanhastaja Uudesta testamentista.6.4.2 Messias – Jumalan armolahja maailmallePelastava Messias Jeesus on henkilönä ja työssään kolmiyhteisen Jumalan armolah-ja maailmalle. ”Armolahjan (kharisma) laita ei ole sama kuin lankeemuksen; sillä joskin yhdenlankeemuksesta monet ovat kuolleet, niin paljoa enemmän on Jumalan armo (kha-ris) ja lahja (doorea) yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, armon (kharis) kauttaylenpalttisesti tullut monien osaksi. Eikä lahjan (dooreema) laita ole, niin kuin onsen, mikä tuli yhden synnintekijän kautta; sillä tuomio tuli yhdestä ihmisestä ka-dotukseksi, mutta armolahja (kharisma) tulee monesta rikkomuksesta vanhurs-kauttamiseksi” (Room. 5:15–16 KR 1938). ”Jumalan armolahja (kharisma) oniankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 6:23 KR 1r9a3im8o).mAäkremläolahjaon siis henkilö, Jeesuksen Kristuksen jumalinhimillinen persoona. Armolahjana eli Pyhästä Hengestä siinneenä Pyhän Hengen lahjana Jeesuksessaon toteutunut profeetta Jesajan ennustus (11:1) Iisain kannosta nousevasta versos-ta ja sen juuresta puhkeavasta vesasta, eli Messiaasta, jossa on ”Herran Henki” eliJumalan Hengen täyteys: ”viisauden Henki ja ymmärryksen Henki, tahdon Henkija voiman Henki, Herran tuntemisen ja Herran palvovan pelkäämisen Henki”. Lahjat tulevat siis Herralta ja ovat Hengen lahjoja ja Messiaan eli Jeesuksenlahjoja samanaikaisesti. Armolahjat ovat trinitaarisia eli liittyvät Jumalan kolmiyk-seyteen. Nämä Iisain Verson kuusi lahjaa ovat malli kristityn armolahjoille, silläkristitty on Jumalan analogia eli Jumalan luoma Jumalan kuva ja Kristuksen ana-logia eli Kristukseen sijaisenaan ja esikuvanaan samastunut, kohtalonyhteydessähäneen oleva, hänen kanssaan kärsinyt ja kärsivä, kuollut ja haudattu, ylösnous-sut ja taivaaseen asetettu. Kaikki armolahjat heijastavat tavalla tai toisella näitäMessiaan ominaisuuksia, jotka ovat myös Isän ja Hengen ominaisuuksia.6.4.3 Uskova – Jumalan armolahja seurakunnalleOPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 95

Jokainen Jeesuksen armolahjana ja Pelastajana saanut uskova on Jumalan armolah-ja Jumalan seurakunnalle. Uskova ihminen on Jeesuksen analogia: (ennalleen palautettu) Jumalan kuva(kr. eikoon), Jumalan lapsi (kr. hyios, teknon) ja Jumalan armolahja (kr. kharisma)persoonana. Uskovalla on ensinnäkin Jumalan luomistyön perusteella ihmisenä toisaaltayleisiä ja kaikille ihmisille yhteisiä, toisaalta yksilöllisiä luonnonlahjoja, kykyjä.Nämä molemmat heijastavat Jumalan ominaisuuksia analogisesti. Ne on tar-koitettu sekä maalliseen käyttöön, koska jokainen luotu ihminen on maailmas-sa Jumalan taloudenhoitaja (kr. oikonomos), että hengelliseen käyttöön Jumalanseurakunnassa, koska jokainen uskov­a on Jumalan työtoveri (kr. synergos) hänenvaltakunnassaan. Sellaisina ne ovat seurakunnalle armolahjoja, joita vailla se ei voitoimia. Niiden armolahjaluonne määräytyy siis niiden käytöstä. Lahjat ovat Jumalan, eivät ihmisen. Jumala on kuitenkin uskonut ne ihmisellekäytettäväksi itsenäisesti ja vastuullisesti, auliisti ja iloisesti, ikään kuin ne olisivathänen. Hän voi ja seurakunta voi tietyllä tavalla luottaa niiden toimimiseen, niinkuin yhteiskunta luottaa siihen, että sen jäsenten lahjat palvelevat sitä. Jokaisel-la on tällaisia lahjoja runsain määrin. Ne ovat lahjoja myös siinä mielessä, etteiniistä Jumalan seurakunnassa varsinaisesti eikä normaalisti suoriteta työkorvausta,vaikka yhteiskunnassa uskova ihminen tekee niiden avulla palkkatyönsä. Lahjaa eimyydä eikä osteta, se annetaan ja vastaanotetaan. Jokaisella uskovalla on Jumalalle ja seurakunnalle pyhitettyjen luonnonlahjojenlisäksi myös erityisiä hengellisiä lahjoja, jotka koskevat Jumala-suhdetta ja liittyvätsuoraan evankeliumiin ja yleisemmin armonvälineisiin. Ne eivät ole mekaanisia,itsestään selviä eivätkä käyttäjänsä hallussa, vaan ne ovat erityisellä tavalla riippu-vaisia Pyhän Hengen läsnäolosta ja välittömästä vaikutuksesta kussakin tilanteessa.Paavali sanookin: ”Kullekin annetaan Hengen ilmoitus yhteiseksi hyödyksi” (1.Kor. 12:7 KR 1938). Verbi on dynaamisesti preesensissä, ei staattisesti perfektissä.Ihminen, jolla on armolahja, ei hallitse Henkeä, vaan Henki hallitsee armolahjaaja ihmistä, jolle se on annettu ja annetaan yhä uudestaan. Armolahjan käyttäjä onriippuvainen Pyhästä Hengestä, jota hänen tulee lakkaamatta rukoilla. Armolah-jaan heijastuu Pyhän Hengen ja armon salaisuus (vrt. Joh. 3:8).6.4.4 Armonvälineet, seurakunnan virat ja armolahjat3 kharidsomai 4 ta pneumatika1) ’antaa armosta, lahjoittaa hyvää hyvyyttään’ 1)’hengelliset aarteet’ (Room. 15:27)2) ’antaa aiheetta’ 2)’hengelliset lahjat’ (1. Kor. 12:1).3) ’antaa velka anteeksi’4) ’antaa anteeksi’

Armonvälineet, seurakunnan virat ja armolahjat ovat eri asioita sekoittumatta toi-siinsa, mutta kuuluvat yhteen. Käsitettä armonväline (lat. medium/instrumentumsalutis ’pelastuksen väline’) ei Raamatussa ole, mutta asia, josta sitä käytetään, kylläon: evankeliumi Sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa, jotka välittävät pelastuksen. Ar-monvälineet liittyvät objektiivisiin pelastuksen asioihin. Niiden sisältö on muut-tumaton ja sama aina ja kaikille. Armonvälineet ovat ehdottomia. Varsinkin Sananarmonväline kuitenkin ottaa huomioon ihmiset ja ajan ja tilanteet, sillä se selittääja soveltaa Sanaa, ei vain lue sitä. Armonvälineet konstituoivat kirkon: se perus-tuu niihin. Niiden ulkopuolella ei voi kohdata Jumalaa eikä pelastua. Armonvä-line ei ole henkilö, vaan poissa olevan henkilön eli Jeesuksen Kristuksen edustaja,välittää hänet personaalisesti, ei mekaanisesti, tekee hänet läsnä olevaksi ja tuleetarpeettomaksi, kun hän tulee kaikin aistein havaittavasti läsnä olevaksi kirkkau-den valtakunnassa. Personaalisena armonväline kohdistuu henkilöön, ja sitä käyt-tää henkilö: se kulkee käyttäjänsä läpi. Kirkko ei ole armonväline, sillä kirkko onmaailmassa suhteellinen. Armonvälineet eivät toimi itsestään, vaan niitä varten seurakunnassa on objek-tiivinen, asetettu (lat. institutum) palveluvirka, yksi tai useampia. Ne on uskottutietyille henkilöille. Niiden hoitaminen edellyttää armolahjoja, sekä pyhitettyjäluomisen lahjoja että Pyhän Hengen erityisesti antamia lahjoja. Virkaan kutsutta-valta edellytetään molempia. Eräät armolahjat liittyvät virkaan ja sen sisältämäänarvovaltaan, joka antaa tiettyjä oikeuksia ja rohkeutta. Virkaan liittyvät armolahjaton miellettävä jollakin tavoin pysyviksi. Virassa olevan tulee saada siitä elantonsa. Armolahja on ensisijaisesti henkilö ja henkilön kyky. Siinä mielessä armolahjatovat yksilöllisiä, subjektiivisia ja suhteellisia. Ne vaihtelevat myös tilanteiden janiiden tarpeiden mukaan. Armolahjat eivät edellytä virkaa: se, jolla on jokin armo-lahja, ei voi vaatia itselleen virkaa seurakunnassa. Armolahjoja on ja niitä tarvitaanseurakunnassa myös viran/virkojen ulkopuolella, koska jokaisella uskovalla onarmolahjoja ja hän on itse armolahja. Armolahjoja onkin yhtä paljon kuin uskovia.6.4.5 Hengen lahja ja Hengen hedelmäHengen lahja ja Hengen hedelmä eli pyhitys ovat toisistaan riippumattomia eriasioita, vaikka ne on tarkoitettu muodostamaan sopusointuinen kokonaisuus.Uskon keskuksena on Jeesus armolahjana, eivät uskovien saamat muut lahjat.Armolahjan saamisen edellytyksenä on turvautuminen ja usko Jeesukseen armo-lahjana. Armolahja ei saa syrjäyttää Jeesuksen Kristuksen ristiä eli sovitusta. Armolahjat kuuluvat Kolmiykseyden toiminnassa pyhitykseen eli HengenOPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 97

alueeseen. Yksittäisen kristityn pyhityksessä suppeassa mielessä niillä ei ole ase- maa. Pyhän Hengen hedelmää eli Jumalan lain täyttymistä uskovassa ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä (Gal. 5:22–23). Hengen hedelmä on kaikille kristityille yhteistä vailla yksilöllisiä eroja, tavallaan kristittyjen yhteinen muotokuva. Hengen lahjat ovat yksilöllisiä ja erilaisia. Hengen hedelmä, esimerkiksi rakkaus, ei ole armolahja (1. Kor. 13). Jonkun armolahjat tai niiden puute eivät todista mitään hänen Jumala-suhtees- taan eivätkä sen laadusta. Armolahjat eivät ole henkilökohtaisen hengellisyyden edellytys eivätkä sen mittari. Ihminen voi olla epäuskon vallassa ja ristiriidassa Jee- suksen esikuvan kanssa ja silti ”käyttää” armolahjojaan seurakunnan rakennuk- seksi, vaikka ihanne on, että usko ja armolahjat ovat sopusoinnussa keskenään. Armolahja ei korvaa pelastusvarmuutta. Armolahja ei saa syrjäyttää oppia. Oppi edeltää kokemusta ja on sitä tärkeämpi. Kokemukset vaihtelevat, oppi pysyy. Armolahja ei saa syrjäyttää kristityn järkeä eikä tahtoa, vaan se auttaa käyttä- mään niitä oikein. Armolahjaa ei ole tarkoitettu herättämään huomiota eikä korot- tamaan ihmistä. Se ei saa tehdä kristittyä omahyväiseksi eikä ylpeäksi, ei tyydyttää hänen vallanhaluaan eikä johtaa häntä eristäytymään eikä pakenemaan todelli- suutta. Armolahjoja on koeteltava, sillä myös uskovat ovat syntisiä, ja uskovien synnit vaikuttavat heidän armolahjojensa käyttämiseen. Pahat henget jäljittelevät armo- lahjoja: ”Saatana tekeytyy valon enkeliksi” (2. Kor. 11:14), Antikristus syrjäyttää Kristuksen (1. Joh. 2:22–23). Aina on erehtymisen vaara. Ymmärryksen lahja eli henkien erottamislahjat (1. Kor. 12:10, monikko, (kr. diakriseis toon pneumatoon, lat. discretio spirituum)) ovat välttämättömiä niin jokaiselle yksittäiselle kristitylle kuin koko seurakunnallekin. Niitäkin on erilaisia. Yhdessä ne muodostavat ko- konaisuuden. Ne koskevat oppia eli sanomaa, elämää eli henkilöitä, seurausilmi- öitä, näiden alkuperää, painotuksia. Tärkein arviointiperuste on Jeesus Kristus ja tunnustautuminen häneen (1. Kor. 12:3; 1. Joh. 4:1–2). 6.4.6 Armolahjoja on monenlaisia ”Armolahjoja on monenlaisia” (1. Kor. 12:4). Uusi testamentti esittää kuusi luet- teloa niistä (Room. 12:6–8; 1. Kor. 12:8–10, 28–30; 14:1–34; Ef. 4:7–12; 1. Piet. 4:10–11). Osittain ne kattavat toisiaan, osittain niissä mainitaan eri lahjoja, joita- kin vain kerran. Ne ovat pitkälle yhdistettävissä niihin kuuteen lahjaan, jotka Jee- suksella ”Iisain Versona” eli Messiaana on: viisaus, ymmärrys, tahto, voima, Her-98 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN

ran tunteminen ja ihmisten saattaminen siihen sekä Herran palvova pelkääminenja ihmisten saattaminen siihen. Toisaalta seurakunta tarvitsee armolahjoja aina jakaikkialla. Niitä ei voi rajoittaa ajallisesti apostolien aikaan. Toisaalta armolahjatovat Jumalan antamaa apua ja varustusta kulloisiinkin vaihtuviin tilanteisiin. Millään armolahjalla ei ole ylivaltaa muihin armolahjoihin, vaan ne kaikki pal-velevat kokonaisuutta. Armolahja ei ole irrallinen eli absoluuttinen eikä itsetar-koitus, vaan relationaalinen eli suhteessa ulkopuolellaan olevaan tehtävään, jotase palvelee. Armolahja on iloa ja luo iloa (kr. khara).6.4.7 Armolahjojen saaminenArmolahjoja saadaan uudestisyntymisessä, rukoilemalla ja virkaan asettamisessa.Koska eräät armolahjat ovat pyhitettyjä luonnonlahjoja, niiden pohja on synnyn-näinen. Ne eivät kuitenkaan ole armolahjoja sellaisinaan, vaan vasta uudestisyn-tymisen ja käytön myötä. Jokaisella uskovalla on armolahjansa, yksi tai useampia.Armolahjoja voidaan ja tulee myös ”tavoitella” eli ”pyrkiä saamaan” ”runsaasti” ja”kaikkein arvokkaimpia armolahjoja” (1. Kor. 12:31; 14:1, 12). Armolahja on kuitenkin Jumalan Hengen vapaasti antama ansaitsematon lahja,ei kärtetty, lobattu, väkisin otettu, ei inhimillisten suoritusten eikä pyrkimystentulos. Siksi armolahjaan ei liity lakihenkisyyttä, painost­usta, ylemmyyttä, kadeh-timista eikä (oman eikä toisten lahjan) vähättelyä. Armolahja ei ole kenenkäänyksityisomaisuutta, vaan se palvelee seurakuntaa. Erityisiä armolahjoja annetaan sille, joka kutsutaan palvelemaan Jumalan seura-kuntaa, niin kuin kerrotaan Timoteuksesta: ”Älä lyö laimin armolahjaa, jonka saitsilloin, kun vanhimmat profeettain sanojen perusteell­a panivat kätensä sinun pääl-lesi” (1. Tim. 4:14). ”Muistutan sinua, että puhaltaisit täyteen liekkiin Jumalanarmolahjan, jonka sait silloin, kun minä panin käteni sinun päällesi” (2. Tim. 1:6).Kysymys on ennen kaikkea valtuutuksesta ja voimasta olla Kristuksen palvelija.6.4.8 KielilläpuhumisestaUusi testamentti puhuu kahden- tai kolmenlaisesta kielilläpuhumisesta. KunJumala vuodatti helluntaina seurakuntaan Pyhän Hengen, tapahtui kieli-ihme:tietyt ihmiset puhuivat heille vieraita todellisia kieliä, joita toiset ymmärsivät(Ap. t. 2:1–3). Kun Pietari julisti evankeliumia Jeesuksesta roomalaisen sadanpääl-likkö Corneliuksen kodissa, ”Pyhä Henki laskeutui kaikkiin, jotka olivat hänenOPAS LÄHETYSELÄMÄÄN 99

sanojaan kuulemassa. Kaikki Pietarin mukana tulleet juutalaiset uskonveljet - - kuulivat, kuinka nämä [pakanat] puhuivat kielillä ja ylistivät Jumalan suuruut- ta.” (Ap. t. 10:44–46.) Kun Paavali Efesoksessa pani kätensä arviolta kahdentois- ta juuri kastetun miehen päälle, ”Pyhä Henki tuli heihin ja he puhuivat kielillä ja profetoivat” (Ap. t. 19:6). Nämä tapahtumat kuuluvat pelastushistoriaan vastakohtana Baabelin tornin hajottamisen seurauksena tapahtuneelle kielten sekoitukselle (1. Moos. 11:1–9), jonka Jumalan pelastusteko Kristuksessa poisti. Ne olivat merkki siitä, että evanke- liumi kuuluu kaikkiin kieliin. Tämäntapaisia kokemuksia on joskus myöhemmin kerrottu työalueilta. Normaalisti evankeliumin julistajien on kuitenkin opeteltava suurta vaivaa nähden vieras kieli, jota he käyttävät. Helluntain pelastushistoriallinen kieli-ihme ei ratkai- se lähetystyön kieliongelmia. Paavali puhuu (vain 1. Kor. 12–14) sellaisesta kielilläpuhumisesta (kr. gloossola- lia), jota esiintyy hurmostilassa ja jossa ei ole selkeitä, järjellisiä sanoja, ei lauseita eikä sanomaa. Se voi olla yksittäisen kristityn puhumista Jumalalle (1. Kor. 14:2), kiittämistä ja ylistämistä (1. Kor. 14:15–16), huokaamista Jumalalle (Room. 8:26– 27) tai Jumalan palvomista. Sitä ei kuitenkaan ulkopuolinen voi ymmärtää. Paavali sanoo (1. Kor. 14:18) itse puhuvansa kielillä ”enemmän kuin kukaan” kirjeen lukijoista, mutta pidättyvänsä siitä julkisesti seurakunnan kokouksessa, koska ihmiset eivät voi ymmärtää sitä eikä hän siis voi hei­tä opettaa: ”Haluan seurakunnassa puhua mieluummin viisi ymmärrettävää sanaa kuin tuhansia hur- moskielen sanoja” (14:19). Vähän aikaisemmin (13:11) hän sanoi: ”Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen, mikä kuuluu lapsuuteen.” Sitä on lapsen puhetapa, jos- sa on epämääräisiä äänteitä ja katkonaisia lauseita. Nämä puolestaan pohjautuvat ”lapsen mieleen ja lapsen ajatuksiin”. Lapsi itse ”ymmärtää” jokeltelunsa ja lallatte- lunsa. Se ei vielä ole varsinaisesti verbaalista, ei ainakaan yleisesti kommunikoivaa. Myös lapsen tunteva kasvattaja saattaa ymmärtää tämän puhetta tai sen taustalla ja kehyksenä olevaa tunnetta ja ajattelua. Muiden kanssa lapsi ei kuitenkaan tällä ”kielilläpuhumisellaan” voi kommunikoida. Ihmisten peruskommunikointiväline on sana. Primitiivinen ilmaisu saattaa kommunikointivälineenä tavoittaa joitakui- ta, muttei suurta enemmistöä. Tällaista kielilläpuhumista esiintyy myös pakanallisissa kulttuureissa. Se edellyt- tää tiettyä psyykkistä tilannetta, hurmoksellista ilmapiiriä, suggestiivisia toimenpi- teitä tai tietyn uskonnollisen kokemuksen (esimerkiksi kristillisen ”henkikasteen”)100 OPAS LÄHETYSELÄMÄÄN